A-
A+
Talviurheilun paras sesonki on meneillään, mutta se ei kosketa minua. Urani on ohi, sikäli kuin sitä koskaan olikaan. Ennen minulle riitti, että sain sukset jotenkuten jalkaan. Sitten vain hiihtelin hyvällä säällä ja hyvällä kelillä kohtuullista vauhtia. Koskaan ei tarvinnut perille tullessa pyörtyä uupumuksesta eikä siivota naamataulusta räkää ja mustikkasoppaa. Niinhän kilpahiihtäjät kai vieläkin tekevät?
Älkää käsittäkö väärin. Minä ihailen hiihtäjiä, nopeita, kestäviä, sisukkaita, ehkä jopa voittoisia. Hiihtotyyli vain on muuttunut vuosien mittaan, ja muuttuneet ovat kilpailuasutkin. Ja välineet. Taidan olla viimeisiä puusuksilla hiihtäjiä ja vanhanaikaisten nahkamonojen käyttäjiä.
Kun joskus kauan sitten mieshenkilö, johon olin kuolettavan ihastunut, soitti Lontoosta ja ehdotti, että lähtisimme Sveitsiin hiihtämään, leikittelin hetken sillä ajatuksella, että olisin noudattanut kutsua. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä kavaljeerin ilme, kun olisin ilmaantunut lentokentälle anorakissani, vanhat järviset kainalossa. Mutta olin luvannut hoitaa työkeikan Helsingissä, joten kieltäydyin. Nyt tiedän, että olisi vain pitänyt mennä.
Tietääkseni en ole koskaan osallistunut hiihtokilpailuihin, joista vanhoilla koulukavereilla on eloisia muistoja. Muutamilla on yhä tallella tummuneet palkintolusikkansa ajalta, jolloin kaikki osallistujat palkittiin. Ilmeisesti minua ei koskaan edes kaavailtu kilpaladulle, tai sitten olen vain aktiivisesti unohtanut.
Maalaiskouluissa olosuhteet olivat tietysti ihanteelliset, kun lunta ja latuja piisasi. Tuttavapiirissäni ei tosin taida olla ketään, joka olisi koulun kilpailuissa ollut täysin ylivoimainen. Aika tyypillinen oli se pikkutyttö, joka kotiin tullessaan kertoi olleensa ”seihtemäs”. Kun äiti sitten tiedusteli, että montako kilpailijoita oli kaikkiaan, lapsi vastasi: ”Seihtemän.”
Siinä samassa maalaiskoulussa opettaja osasi huolehtia omasta mukavuudestaan. Kovana pakkaspäivänä hän lähetti oppilaat ulos ladulle kilpailemaan, mutta lähtömerkin hän antoi sisältä heilauttamalla ikkunassa valkoista pyyheliinaa.
Maaseudun koululaisilla oli se etu, että hiihtolatuja ei tarvinnut kovin kaukaa hakea. Eräällä koulutytöllä oli sikäli onnea, että kilpalatu kulki aivan hänen kotitalonsa vierestä. Kesken kilpailun hän hoksasi, että ulko-ovi oli auki ja tuvan pöydällä jäähtymässä soppakulho. Hän riisui sukset jalasta, meni sisään ja söi kaikessa rauhassa lautasellisen makiasoppaa. Sen jälkeen hän palasi ladulle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Maaliin tullessaan hän havaitsi, että toimitsijat olivat yhä paikalla. Häntä siellä vielä odotettiin.
Minusta näyttää, että siinä toteutui nykyisen ampumahiihdon periaate. Ensin hiihdetään tuhatta ja sataa, sitten pysähdytään tekemään jotakin aivan muuta, sitten taas hiihdetään niin lujaa kuin päästään. Tarpeetonta sanoakaan, että sen lajin idea ei ole minulle koskaan oikein auennut.
Vanhemmalla väellä on yhä tuoreessa muistissa hiihtokisojen valtava merkitys kansallistunnon kohottajana ja ne suurenmoiset hiihtäjäsankarit, jotka viestissä saattoivat joskus voittaa jopa Norjan. Serkkupojan harrastuksena oli merkitä kilpailutulokset sinikantiseen vihkoon. Salpausselän kisat olivat hänelle vuoden kohokohta jopa siinä määrin, että hän kieltäytyi lähtemästä muiden kanssa hiihtolomalle Vaasaan, koska hän halusi kuunnella radiosta häiriintymättä Pekka Tiilikaisen selostuksia. Se olikin juhlallista, kun selostaja sitten voiton hetkellä puhkesi kyyneliin.
Tietoa ei ole, puhkesiko aikalaisselostaja kyyneliin siinä vaiheessa, kun kilpailujen lähtöpaikalla sattui harmillinen takaisku ja Lähde-niminen kilpailija ei päässytkään liikkeelle. ”Lähde ei lähde”, raportoi selostaja kuuntelijoille.
Sekin kuului hiihtokilpailujen kuvaan, siis se pettymys. Mutta myös se riemu, kun lopuksi soitettiin Porilaisten marssi. Silloin me itkimme kaikki.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
Talviurheilun paras sesonki on meneillään, mutta se ei kosketa minua. Urani on ohi, sikäli kuin sitä koskaan olikaan. Ennen minulle riitti, että sain sukset jotenkuten jalkaan. Sitten vain hiihtelin hyvällä säällä ja hyvällä kelillä kohtuullista vauhtia. Koskaan ei tarvinnut perille tullessa pyörtyä uupumuksesta eikä siivota naamataulusta räkää ja mustikkasoppaa. Niinhän kilpahiihtäjät kai vieläkin tekevät?
Älkää käsittäkö väärin. Minä ihailen hiihtäjiä, nopeita, kestäviä, sisukkaita, ehkä jopa voittoisia. Hiihtotyyli vain on muuttunut vuosien mittaan, ja muuttuneet ovat kilpailuasutkin. Ja välineet. Taidan olla viimeisiä puusuksilla hiihtäjiä ja vanhanaikaisten nahkamonojen käyttäjiä.
Kun joskus kauan sitten mieshenkilö, johon olin kuolettavan ihastunut, soitti Lontoosta ja ehdotti, että lähtisimme Sveitsiin hiihtämään, leikittelin hetken sillä ajatuksella, että olisin noudattanut kutsua. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä kavaljeerin ilme, kun olisin ilmaantunut lentokentälle anorakissani, vanhat järviset kainalossa. Mutta olin luvannut hoitaa työkeikan Helsingissä, joten kieltäydyin. Nyt tiedän, että olisi vain pitänyt mennä.
Tietääkseni en ole koskaan osallistunut hiihtokilpailuihin, joista vanhoilla koulukavereilla on eloisia muistoja. Muutamilla on yhä tallella tummuneet palkintolusikkansa ajalta, jolloin kaikki osallistujat palkittiin. Ilmeisesti minua ei koskaan edes kaavailtu kilpaladulle, tai sitten olen vain aktiivisesti unohtanut.
Maalaiskouluissa olosuhteet olivat tietysti ihanteelliset, kun lunta ja latuja piisasi. Tuttavapiirissäni ei tosin taida olla ketään, joka olisi koulun kilpailuissa ollut täysin ylivoimainen. Aika tyypillinen oli se pikkutyttö, joka kotiin tullessaan kertoi olleensa ”seihtemäs”. Kun äiti sitten tiedusteli, että montako kilpailijoita oli kaikkiaan, lapsi vastasi: ”Seihtemän.”
Siinä samassa maalaiskoulussa opettaja osasi huolehtia omasta mukavuudestaan. Kovana pakkaspäivänä hän lähetti oppilaat ulos ladulle kilpailemaan, mutta lähtömerkin hän antoi sisältä heilauttamalla ikkunassa valkoista pyyheliinaa.
Maaseudun koululaisilla oli se etu, että hiihtolatuja ei tarvinnut kovin kaukaa hakea. Eräällä koulutytöllä oli sikäli onnea, että kilpalatu kulki aivan hänen kotitalonsa vierestä. Kesken kilpailun hän hoksasi, että ulko-ovi oli auki ja tuvan pöydällä jäähtymässä soppakulho. Hän riisui sukset jalasta, meni sisään ja söi kaikessa rauhassa lautasellisen makiasoppaa. Sen jälkeen hän palasi ladulle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Maaliin tullessaan hän havaitsi, että toimitsijat olivat yhä paikalla. Häntä siellä vielä odotettiin.
Minusta näyttää, että siinä toteutui nykyisen ampumahiihdon periaate. Ensin hiihdetään tuhatta ja sataa, sitten pysähdytään tekemään jotakin aivan muuta, sitten taas hiihdetään niin lujaa kuin päästään. Tarpeetonta sanoakaan, että sen lajin idea ei ole minulle koskaan oikein auennut.
Vanhemmalla väellä on yhä tuoreessa muistissa hiihtokisojen valtava merkitys kansallistunnon kohottajana ja ne suurenmoiset hiihtäjäsankarit, jotka viestissä saattoivat joskus voittaa jopa Norjan. Serkkupojan harrastuksena oli merkitä kilpailutulokset sinikantiseen vihkoon. Salpausselän kisat olivat hänelle vuoden kohokohta jopa siinä määrin, että hän kieltäytyi lähtemästä muiden kanssa hiihtolomalle Vaasaan, koska hän halusi kuunnella radiosta häiriintymättä Pekka Tiilikaisen selostuksia. Se olikin juhlallista, kun selostaja sitten voiton hetkellä puhkesi kyyneliin.
Tietoa ei ole, puhkesiko aikalaisselostaja kyyneliin siinä vaiheessa, kun kilpailujen lähtöpaikalla sattui harmillinen takaisku ja Lähde-niminen kilpailija ei päässytkään liikkeelle. ”Lähde ei lähde”, raportoi selostaja kuuntelijoille.
Sekin kuului hiihtokilpailujen kuvaan, siis se pettymys. Mutta myös se riemu, kun lopuksi soitettiin Porilaisten marssi. Silloin me itkimme kaikki.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Talviurheilun paras sesonki on meneillään, mutta se ei kosketa minua. Urani on ohi, sikäli kuin sitä koskaan olikaan. Ennen minulle riitti, että sain sukset jotenkuten jalkaan. Sitten vain hiihtelin hyvällä säällä ja hyvällä kelillä kohtuullista vauhtia. Koskaan ei tarvinnut perille tullessa pyörtyä uupumuksesta eikä siivota naamataulusta räkää ja mustikkasoppaa. Niinhän kilpahiihtäjät kai vieläkin tekevät?
Älkää käsittäkö väärin. Minä ihailen hiihtäjiä, nopeita, kestäviä, sisukkaita, ehkä jopa voittoisia. Hiihtotyyli vain on muuttunut vuosien mittaan, ja muuttuneet ovat kilpailuasutkin. Ja välineet. Taidan olla viimeisiä puusuksilla hiihtäjiä ja vanhanaikaisten nahkamonojen käyttäjiä.
Kun joskus kauan sitten mieshenkilö, johon olin kuolettavan ihastunut, soitti Lontoosta ja ehdotti, että lähtisimme Sveitsiin hiihtämään, leikittelin hetken sillä ajatuksella, että olisin noudattanut kutsua. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä kavaljeerin ilme, kun olisin ilmaantunut lentokentälle anorakissani, vanhat järviset kainalossa. Mutta olin luvannut hoitaa työkeikan Helsingissä, joten kieltäydyin. Nyt tiedän, että olisi vain pitänyt mennä.
Tietääkseni en ole koskaan osallistunut hiihtokilpailuihin, joista vanhoilla koulukavereilla on eloisia muistoja. Muutamilla on yhä tallella tummuneet palkintolusikkansa ajalta, jolloin kaikki osallistujat palkittiin. Ilmeisesti minua ei koskaan edes kaavailtu kilpaladulle, tai sitten olen vain aktiivisesti unohtanut.
Maalaiskouluissa olosuhteet olivat tietysti ihanteelliset, kun lunta ja latuja piisasi. Tuttavapiirissäni ei tosin taida olla ketään, joka olisi koulun kilpailuissa ollut täysin ylivoimainen. Aika tyypillinen oli se pikkutyttö, joka kotiin tullessaan kertoi olleensa ”seihtemäs”. Kun äiti sitten tiedusteli, että montako kilpailijoita oli kaikkiaan, lapsi vastasi: ”Seihtemän.”
Siinä samassa maalaiskoulussa opettaja osasi huolehtia omasta mukavuudestaan. Kovana pakkaspäivänä hän lähetti oppilaat ulos ladulle kilpailemaan, mutta lähtömerkin hän antoi sisältä heilauttamalla ikkunassa valkoista pyyheliinaa.
Maaseudun koululaisilla oli se etu, että hiihtolatuja ei tarvinnut kovin kaukaa hakea. Eräällä koulutytöllä oli sikäli onnea, että kilpalatu kulki aivan hänen kotitalonsa vierestä. Kesken kilpailun hän hoksasi, että ulko-ovi oli auki ja tuvan pöydällä jäähtymässä soppakulho. Hän riisui sukset jalasta, meni sisään ja söi kaikessa rauhassa lautasellisen makiasoppaa. Sen jälkeen hän palasi ladulle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Maaliin tullessaan hän havaitsi, että toimitsijat olivat yhä paikalla. Häntä siellä vielä odotettiin.
Minusta näyttää, että siinä toteutui nykyisen ampumahiihdon periaate. Ensin hiihdetään tuhatta ja sataa, sitten pysähdytään tekemään jotakin aivan muuta, sitten taas hiihdetään niin lujaa kuin päästään. Tarpeetonta sanoakaan, että sen lajin idea ei ole minulle koskaan oikein auennut.
Vanhemmalla väellä on yhä tuoreessa muistissa hiihtokisojen valtava merkitys kansallistunnon kohottajana ja ne suurenmoiset hiihtäjäsankarit, jotka viestissä saattoivat joskus voittaa jopa Norjan. Serkkupojan harrastuksena oli merkitä kilpailutulokset sinikantiseen vihkoon. Salpausselän kisat olivat hänelle vuoden kohokohta jopa siinä määrin, että hän kieltäytyi lähtemästä muiden kanssa hiihtolomalle Vaasaan, koska hän halusi kuunnella radiosta häiriintymättä Pekka Tiilikaisen selostuksia. Se olikin juhlallista, kun selostaja sitten voiton hetkellä puhkesi kyyneliin.
Tietoa ei ole, puhkesiko aikalaisselostaja kyyneliin siinä vaiheessa, kun kilpailujen lähtöpaikalla sattui harmillinen takaisku ja Lähde-niminen kilpailija ei päässytkään liikkeelle. ”Lähde ei lähde”, raportoi selostaja kuuntelijoille.
Sekin kuului hiihtokilpailujen kuvaan, siis se pettymys. Mutta myös se riemu, kun lopuksi soitettiin Porilaisten marssi. Silloin me itkimme kaikki.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria