JÄÄHYVÄISKIRJOITUS 30.4.2025 / Arto Erkkilä

Ikuinen vappu

Oikein hauskaa vappua teille kaikille!

Hyvin itsekkäistä syistä toivotan sitä tällä kertaa myös itselleni.

Tästä se sitten alkaa, ikuinen vappu.

Ja teen niin kuin JVG ikonisessa kappaleessaan ohjeistaa: syvemmälle metsään meen.

Sieltä ei ole enää paluuta, sieltä metsästä tänne työpaikalle kuukausipalkkaiseksi.

Kahta kuukautta vaille 44 vuotta tulee täyteen Pohjankyrössä.

Näinä vuosina on tullut sanotuksi, usein kovaakin.

Arkistolehtiä on kiva lukea. Vanhempi minä ihmettelee nuoremman intohimoista asioihin tarttumista.

E-kerholaisuutta lähestyessä sanominen on viime aikoina ollut harkitumpaa, mutta asiasta edelleen.

Ehkä sitä vielä joskus palaa näihin hetkiin tarkemminkin.

Tässä vaiheessa voin todeta olevani onnellinen siitä, että olen aina pyrkinyt tekemään työni aidon oikeana toimittajana – en kaveruuksia hakevana ruskeakielisenä talutettavana.

Siksipä tikarit lähtivätkin heti lentämään takaviistosta alaselkään, kun oma positio muuttuu.

Mieluusti otan nämä osumat, omasta ja lehden lukijoitten puolesta. Mielelläni olen sijaiskärsijä niistä kaikista tärkeistä juttuvinkeistä, mitä olen kymmenien vuosien aikana saanut.

Ehkäpä jopa ihan itsekin olen toimittajana saattanut asioiden eriskummallisuuksia havaita ja ylöskirjata.

On ollut valtaisa etuoikeus saada olla paikallislehden toimittaja.

Tässä on saanut tehdä alan töitä hartiavoimin aina etulinjaa haistellen. Uutiset, nehän meitä kiinnostavat.

Niistä monet ovat tulleet itselle tuoreena syliin. Lähiuutiset, ja erityisesti ne mikro- ja ultrapaikalliset.

Niistä ei kukaan muu kerro kuin paikallislehti. Lehden asema ja rooli porttien vartijana korostuu diktaattoreiksi tahtovien pikkupäättäjien maailmassa ja toisaalta someöyhöttöjien minäminä-mielipidekirnujen kitinässä.

Luotettavan, perustellun ja tarkistetun tiedon edelle ei mene mikään.

Pohjankyrössä olen saanut tehdä töitä jo neljä sukupolvea kantaneessa kustannusperheessä. Juuri nyt kaiken lisäksi Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan suurimmassa sellaisessa, viimeisten mediamyllerysten seurauksena.

Tuki on ollut vankkumaton, aina. Peruskallio ja selkänoja. Journalismissa ja yrittäjyydessä. Kiitos siitä.

Pohjankyrö on laadukas paikallislehti. Se on ajassa kiinni, huomaa eri-ikäiset ihmiset, varsinkin nuoret.

Teksti kulkee, kuvajournalismi hakee vertaistaan. Paperilehden juttu- ja kuvatarjoilun visuaalisuus hivelee silmiä.

Tuo kunnianhimoisesti joka kerta syntyvä paketti ei syntyisi ilman valtaisia tekijöitä.

Kaikkina vuosikymmeninäni olen saanut ympärilleni pitkään talossa pysyneitä toimittajia, joiden sisäisen yrittäjyyden palo loistaa kirkkaana. Nyt ja ennen, kymmeniä ihmisiä. Kiitos teille, entisille ja nykyisille - tiedätte kyllä.

Ilman lukijoita ei ole lehteä.

Lehti elää lukijoista, hengittää samaan tahtiin. Palvelee lukijoita ja tarjoilee heille – pyytämänsä, mutta paljon yllätyksiä.

Suolaa ja sokeria täytyy olla. Makua ja mieltä. Sitä lukijat odottavat.

Kiitos ihan jokaiselle lukijalle. Monien kanssa olen saanut olla lehtiön kanssa vastatusten. Jokainen ihminen on jutun arvoinen.

Siksipä ainoa harmitus tässä kohtaa onkin se, ettei jokaista kaavailemaansa juttuideaa ole saanut toteutettua. Niitähän riittää vieläkin.

Yksi avoin takaportti kihelmöi jo valmiiksi: ”Pohjankyrön ensimmäinen Isonkyrön seurakunnan päätöksentekoon syventyvä erikoiskirjeenvaihtaja.”

Vapun jälkeen teen sitä mitä muutkin e-kerholaiset, omien valintojeni mukaan.

Valokuvaamista opettelen lisää, hamstraan askeleita, pyörän mittariin kilometrejä – nämä lajit yhdistäen.

Liian isoa lukemattomien kirjojen listaa olen jo alkanut keventää, eli palaan nuoruuteni intohimon äärelle.

Kaiken edelle menee kuitenkin aina ihana mumman ja paapan tyttötrio.

Syvemmälle metsään, mutta myös järvelle.

Kotilammi Orisbergissä lienee jo toinen kotini, kuten tämän tekstin taustakuva ja vieressä oleva pienempi aito versio varhaisesta auringonnoususta ”nuotiosaaressa” kertoo.

Sinne ja ympäri kuntaa, valokuvien #munkyröö jatkuu entistä tiiviimmin.