A-
A+
KIUSATUN PÄIVÄKIRJA
12.6. Rakas päiväkirja, nyt tuntuu, että mun sydän olis murskattu vasaralla kahdeksaan eri palaan. Menin äsken alakertaan keittiöön, kunnes isi tulee ilmoittamaan, että meidän pitää MUUTTAA! Isä sai työtarjouksen jostain kaukaa, ja meidän pitää mennä sen työn mukana. Tää oli ehkä kamalin asia äidin kuoleman jälkeen. Ja kaiken lisäks, mun paras kaveri Helmi jää tänne ypöyksin! Tosi kivasti alko tääkin kesäloma.
15.6. Tänään isi tuli mun huoneeseen ja sano mulle että “Ellen, rupea siivoomaan huonettas, tänään pakataan!” Olin niin surullinen ja väitin kyllä isälle vastaan, etten haluis lähtee, mut isi vaan sano et “Valitettavasti meillä ei oo vaihtoehtoja.” Mua pelottaa alottaa syksyllä uudessa koulussa. Toivon, että saisin ees yhen kaverin sieltä.
30.7. Tää päiväkirjan kirjotus on nyt vähä jäänyt, kun suurin osa ajasta on mennyt pakkaamiseen. Huomenna muutetaan...
Iskä lupas mulle että sitten kun me ollaan siellä uudessa kodissa asetuttu taloksi, niin voidaan käydä koulutavaraostoksilla. Koulukin alkaa nimittäin kahden viikon päästä. Iik! Helmi tulee tänään vielä meille antamaan jäähyväiset. Mä rakastan maalaamista, ja siks teinkin Helmille maalauksen jäähyväislahjaks.
11.8. Koulu alkaa kahen päivän päästä. Käytiin tänään isin kans siellä ostoksilla niin kuin iskä lupaskin. Ostettiin mulle uudet housut, reppu ja penaali. Me ollaan jo muutettu. Me asutaan kerrostalossa. Tääl kämpässä on makkari (isin), keittiö, vessa ja suihku, olohuone, parveke ja mun huone.
13.8. Tänään on eka koulupäivä! Kello on nyt 7.30, ja koulu alkaa klo 8.30. Syön tällä hetkellä aamupalaa. Mua jännittää, mut kirjotan sitten koulussa lisää.
13.8. Koulussa: Tulin koulun pihaan klo 8.25. Täällä on jo paljon ihmisiä. Kellot soi, ja en tiiä mihin mun pitää mennä!
Nyt on eka tunti ja tulin vaan lähimmästä ulko-ovesta sisään. Sitten kiersin koko koulun ympäri, kunnes tulin semmosen luokan eteen, missä luki 5. luokka. Olin sitten viisi minuuttia myöhässä. Kun tulin sisään, kaikki oli jo paikallaan istumassa ja tuijotti mua, kun tulin sisään. Sitten meidän opettaja pyysi mua esittelemään itteni kaikille. Menin vielä enemmän paniikkiin!
Sit mä vaan sanoin et “Mä oon Ellen Lumisalo ja mä tykkään maalata.” Samalla Amanda-, Selma- ja Eveliina-nimiset tytöt rupes nauramaan ja tuijotti mua koko lopputunnin.
Tänään en saanut kavereita.
14.8. Tänään oli ihan kauhee päivä!
Niin kuin kerroinkin, käytiin isin kans ostoksilla ja ostettiin mulle ne housut. Pidän niitä housuja aina varahousuina, jos vaikka on liikuntaa, ja oisin unohtanut liikkavaatteet. Joten pukkarissa vaihdoin ne varahousut. Mutta en löytäny niitä! Sitten löysin ne pukkarin vessasta sotkettuna maalilla! Purskahdin itkuun, koska ne oli mun lempihousut. Amanda, Selma ja Eveliina rupes vaan nauramaan, ja halusin vaan itkee enemmän. Sitten mun luokkalainen Evanna-niminen tyttö tuli lohduttamaan mua. Musta tuntuu, että sain ekan kaverin.
15.8. Tänään koulussa oli kiva päivä! Tutustuttiin Evannan kanssa enemmän, ja nyt me ollaan kavereita. Evanna kertoi mulle eilen nähneensä Amandan, Selman ja Eveliinan varastamassa luokasta maalia, jolla ne maalas mun housut. Ajateltiin Evannan kanssa mennä huomenna kertomaan rehtorille. Mua jännittää!
16.8. Moikka! Me käytiin tänään rehtorin luona kertomassa siitä, mitä ne tytöt teki mun housuille. Rehtori sanoi meille, että “tähän pitää puuttua välittömästi”. Olin siinä hetkessä aika onnellinen!
17.8. Oon koulussa ja meillä on kuviksen tunti. Sai piirtää vihkoon, mutta mä kirjotan tätä päiväkirjaa. Evanna istuu mun vieressä. Amanda tuijottaa mua vihaisesti. Toivottavasti Amanda, Selma tai Eveliina ei oo saanu tietää, että me Evannan kanssa käytiin rehtorin luona.
Koulu loppuu kohta, joten kirjoitan kotona lisää.
Yritän ettiä laastaria polveeni. Kun lähdin koulusta, Amanda, Selma ja Eveliina otti repun mun selästä ja rupes penkomaan sitä. Yritin ottaa sen takas, mut Amanda kaatoi mut maahan ja sano et “Kuka muka haluis olla tollasen kaveri!” Sitten Selma ja Eveliina löysi mun puhelimen ja heitti sen asfaltille. Nyt mulla on sitten polvi auki ja puhelin rikki.
18.8. Kerroin tänään Evannalle koulussa, mitä eilen tapahtui. Ellen oli ihan kauhuissaan ja sano mulle, että mun pitää kertoa jollekin aikuiselle. Päätin, että kerron tänään isille kaikesta, mitä ne tytöt on tehny mulle.
19.8. Hei! Kerroin iskälle, mitä on tapahtunut. Isi soitti rehtorille, ja rehtori laitto Amandan, Selman ja Eveliinan koteihin viestin. Amandan perhettä rupes hävettämään, koska ne on aika rikkaita, ja kuulemma he aikovat muuttaa jonnekin muualle. Selmaa ja Eveliinaa pelottaa niin paljon, ettei nekään enää kiusaa. Vihdoinkin kaikki alkaa olla taas hyvin.
HILLA HARJU
Keskustan koulu, 5. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa ensimmäisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
MUTTA MINÄ TIESIN
Ahdistaa. Kuulen sekaista puhetta. Silmäni ovat sumentuneet kyynelistä. Ihokarvat ovat pystyssä ja koko vartaloa tärisyttää. Miksi? Miksi minä?
Pikkuveljeni tulee itkien huoneeseeni. Rauhoittelen häntä. Menen kurkistamaan oven raosta ja näen, kuinka isä lyö äitiä.
Yhtäkkiä kuulen raskaiden askelten lähestyvän. Tungen veljeni piiloon kaappiin. En itse ehdi piiloutua ennen isän tuloa. Hän paiskaa minut maahan ja huutaa, kuinka olen pilannut hänen elämänsä.
Tiedän, että se on väärin. Tiedän, että se satuttaa. Mutta silti en estä sitä. En vain voi. Muuten en enää sopisi siihen porukkaan.
Saavun koulun pihaan. Jake ja Migu tulevat vihaisina luokseni ja tiuskaisevat: “Jos et sä pian mene kiusaamaan tota uutta tyttöö, me heitetään sut ulos tästä jengistä.” Jään yksin miettimään, pitäisikö?
Paha olla. Itken lakanoihini. Korvissani kaikuu isäni äsken sanoma lause: “Saakelin lehmä, tekisit edes joskus jotain hyödyllistä. Mä häpeän sua!” Katson itseäni peilistä miettien, olenko minä oikeasti lihava? Ovatko kaikki muut jo huomanneet sen? Miten minä en ole? Minun täytyy alkaa laihduttaa.
Rystysiä polttelee. Harmittaa. Pelottaa. Uni ei tule. Mitä jos vanhemmat saavat tietää? Minä tiesin, että se on väärin. Miksi?
Kaduttaa. Miksi minä tein sen? Miksi minä kiusasin? Näin, miten hän itki. Näin, miten hän kärsi. Miten minä pystyin haukkumaan ja lyömään toista ihmistä? Olenko oikeasti niin tunteeton?
Vanhempani eivät tienneet. Opettaja ei tiennyt. Mutta minä tiesin. Minä haukuin. Minä löin. Eli minä kiusasin. Mutta minä pyysin anteeksi. Ja se vasta oli fiksusti tehty, sillä tänä päivänä se tyttö, jota kiusasin, on minun vaimoni.
ELLA MÄNTYLÄ
Keskustan koulu, 6. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa toisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
KENGÄT
Eräänä päivänä poika nimeltä Pete meni kouluun hänen rikkinäisillä umbroilla. Ekalla välkällä Pete meni pelaamaan jalkapalloa, koska hän harrasti sitä vapaa-ajalla. Toisella välkällä Pete vaan istui, kun hän ei pelannut jalkapalloa. Kolmannelle välkälle Pete meni omien luokkalaisten kanssa puhumaan kengistä, koska hänellä ei ollut muuta tekemistä. Pete ei tiennyt, mitä sanoa kuin että umbrot ovat ihan hyvät, kun pojat puhuivat umbroista.
Yhtäkkiä ne kaikki huusivat, MITKÄ NOI OONNN!!! Ja Pete vain käveli pois.
Kotona Pete valitti isälleen ja sanoi: "Minua haukuttiin, koska minulla on niin rumat kengät." Sitten Pete ja hänen isä lähtivät kenkäkauppaan ostamaan Petelle uusia kenkiä. Pete näki, kuinka hienot mustat, isot kengät olivat ja osti omilla viikkorahoilla. Sitten hän näki miehen, joka osti kalliit Adidaksen kengät.
Seuraavana päivänä Pete meni pyörällä kouluun ja näki ne pojat, jotka haukkuivat hänen kenkiä. Kun Pete käveli poikien luo, yksi niistä kovimmista sanoi: "Hirveet raketit. Pääseekö noilla kuuhun asti?" Pete vain itki ja meni sisälle.
Koulun jälkeen Peteä tönäistiin kuralätäkköön niin, että Pete kaatui. Pete itki ja itki ja yritti taistella, mutta ei onnistunut.
Pete oli päässyt kotiin ja ihan kuraisena. Äiti kysyi, mitä tapahtui, kun olet niin kurainen. Pete vastasi: "Minut tönäistiin kuralätäkköön ja haukuttiin kenkiä."
Pete kysyi, saiko hän oikeat kunnon kengät, jotka maksoivat kaikki rahat, jotka Peten vanhemmilla oli, mutta Pete ei saanut niitä, koska ne olivat liian kalliit.
Seuraavana päivänä Pete meni kävellen kouluun vain varoakseen lätäkköjä. Kun Pete oli koululla, Pete ei edes katsonut poikiin päin, vaan suoraan omia kenkiä. Sitten pojat huusivat, mitä rakettipoika, näytät aika idiootilla noissa kengissä. Sopisivat enemmän tytöille nuo kengät.
Pete mietti, mitä oikein voisi tehdä näille kengille. Pete meni juosten suoraan kotiin ja otti spraypullon ja maalasi kengät guccin väriseksi ja näytti niitä pojille koulussa. Pojat koulussa vain haukkuivat idiootiksi ja rumaksi raketiksi, koska Pete ei vaan saanut hyviä kenkiä.
Koulussa kiusaaminen jatkui yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Pojat vaan haukkuivat, että noita kenkiä voisi jopa käyttää ranskalaisten rasvoittimena, kun ne ovat niin isot. Peteä ärsyttivät pojat ja hän jopa vihasi niitä.
Pete lähti isän luvalla pyöräilemään koululle päin katsomaan isompien kevätjuhlaa, mutta Pete näki kiusaajat ja lähti nopeasti kotiin päin, mutta hän ei ehtinyt. Pojat tarttuivat paidasta kiinni ja kaatoivat Peten ja pyörän. Kotona Pete meni suihkuun ja katsomaan tv:tä. Hän näki uutisissa, kuinka paljon kiusaamisesta puhutaan.
Pete lähti varhain koululle valmiiksi jo, etteivät pojat kiusaisi häntä. Hän juoksi suoraan rehtorinkansliaan ja kertoi tapahtuneista. Kun Pete käveli ulos, poikia oli pyydetty kansliaan ja he haukkuivat kantelupukiksi.
Kiusaus loppui ja kaikki olivat taas kavereita, mutta Pete ja pojat eivät niin hyviä.
LAURI HERNESAHO
Kylkkälän koulu, 6. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa kolmannen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
ERÄÄN TYTÖN TARINA
Näin aluksi haluan sanoa, että sanoilla voi todellakin satuttaa. Sen jälkeen fyysinen satuttaminen ei välttämättä tunnu niinkään pahalta, vaikka sen ajattelisi satuttavan enemmän. Haluaisin ihmisten ajattelevan ensin kaksi kertaa ennen kuin tekevät tyhmiä asioita toiselle. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän sen ja nyt kerron tarinani.
Palataanpa ajassa taaksepäin siihen, kun olin kuudennella luokalla. Minulla on äiti, isä, isoveli ja kaksi minua vähän nuorempaa veljeä.
Kaikki veljeni harrastavat jalkapalloa ja ovat siinä todella hyviä. Heillä on korkeat tavoitteet lajin suhteen. Isäni on joukkueen valmentaja, joten se vie häneltä paljon aikaa. Puhumattakaan töistä. Hänellä ei ole aikaa minulle, harvoin edes kuulumisien vaihtoon. Toisinaan ymmärrän häntä.
Äiti on myös koko ajan töissä, sillä hänellä on oma yritys pyöritettävänä. Vapaa-ajan hän viettää veljieni pelejä katsomassa.
Usein, kun tulen koulusta, ketään ei ole kotona. Vain jääkaapin ovessa on lappu, jossa lukee esimerkiksi: ”Jääkaapissa on jauhelihakeittoa. Tyhjää tiskikone.”
Joka tapauksessa rakastin perhettäni ja olin onnellinen juuri sinä hetkenä. En ollut koskaan ajatellut, etteivätkö vanhempani välittäisi minusta. Heillä oli nyt vain kiireitä. En halunnut viedä heidän aikaansa enempää, vaan autoin sen, minkä voin.
Eräänä päivänä koulusta annettiin kotitehtävä. Siinä piti kirjoittaa, mitä teen perheeni kanssa vapaa-ajalla. Kun oikein mietin, en keksinyt mitään kirjoitettavaa.
Kun koulussa tuli vuoroni lukea luokan edessä tekstini, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Kasvoni muuttuivat yhtä punaiseksi kuin paloauto. Paperini oli täysin tyhjä. En saanut sanaa suustani ja koko luokka oli hiirenhiljaa ja mulkoili minua.
”Minä...tai siis me katsomme ja pelaamme futista”, sain sanottua.
”Sehän on kiva kuulla”, opettaja sanoi.
Kävelin kotiin melko allapäin. En voinut uskoa, että en tiennyt mitä teen perheeni kanssa. En mitään. Vai oliko minulla edes perhettä, ajattelin mielessäni. Kotona ei tietenkään ollut ketään ja äiti oli unohtanut kiireissään ostaa ruokaa.
Olin juuri tulossa murrosikään ja tarvitsin vanhemman tukea. Kun katsoin itseäni peilistä, huomasin, että vartaloni oli alkanut muuttua. Aloin käydä puntarilla päivittäin mittaamassa painoani.
Ajattelin, että kukaan ei huomaa muutoksia, mutta toisin kävi. Eräs tyttö luokaltani tuli välitunnilla viereeni ja sanoi: ”Sullahan on tullut muotoja, varsinkin mahan kohtaan!” En voinut uskoa, että hän sanoi niin! No toisaalta, hän oli luokan suosituimpia tyttöjä ja hänen mielestään hän voi sanoa mitä vaan.
Meni noin viisi minuuttia ja kellot soivat. Kävelin luokan edestä omalle paikalleni ja kuulin, kun yksi luokassa oleva poika sanoi: ”Hei, läski, kannattaisiko käydä useammin lenkillä?”
Kasvoni muuttuivat taas tulipunaisiksi. Minähän käyn kerran viikossa lenkillä ja herkuttelen vain karkkipäivinä.
Tunnin jälkeen oli ruokailu. En löytänyt kavereitani, joten istuin ruokalassa yksin. Sitten näin kaverini istumassa toisessa porukassa. He vilkuilivat minua päin, mutta eivät tulleet viereeni istumaan. Ei tullut ketään muutakaan. Tuntui kuin kaikki tuijottaisivat minua. Nieleskelin kyyneleitä.
Hain reppuni naulakosta. Huomasin siinä lapun, jossa luki: ”Koita nyt vähä panostaa ulkonäköösi. Ai niin joo, mutta eihän sitä pysty mitenkään saamaan kauniimmaksi.”
Heitin lapun roskikseen ja kävelin kotiin. Heittäydyin sängylleni makaamaan. En edes viitsinyt lukea jääkaapin ovessa olevaa tehtävälistaa. Mietin ilkeitä kommentteja ja niin sanottuja kavereitani, jotka olivat jättäneet minut täysin huomiotta.
Seuraavina päivinä aloin syödä vähemmän ja aloin käydä lenkillä kaksi tai kolme kertaa viikossa. Silti koulussa ilkeät kommentit jatkuivat. Oikeastaan kaikki pahentui koko ajan. Tuntui, että koko koulu tiesi minut ja se ei ollut hyvä juttu.
Kesälomalla sain olla rauhassa, mutta heti koulun alettua syksyllä alkoi myös kiusaaminen. Eräänä päivänä aloin laskea minulle sanottuja ilkeitä sanoja. Kuusitoista kertaa läski, kaksitoista kertaa ruma ja kerran kuulin jopa yhden tytön sanovan: ”Tapa itsesi!”
Kaverini hylkäsivät minut ihan yksin. Minulla ei ollut enää kavereita ja vanhempani eivät ehtineet välittää. Minulla ei ollut ketään kenelle kertoa ahdingostani.
Kaikki tuntui todella pahalta. Olisin tarvinnut tukea enemmän kuin koskaan, mutta ei ollut ketään kenelle puhua. Eräänä päivänä kävelin kouluun ja siellä vastassa oli tyttöporukka. He ottivat reppuni ja alkoivat heitellä sitä. Vanha kaverini oli siinä mukana ja hän kamppasi minut asfaltille. Polveni tulvi verta.
”Mädänny siihen, luuseri!” eräs tyttö huusi ja heitteli kaikki tavarani maahan.
He lähtivät pois ja jättivät minut makaamaan maahan. Makasin asfaltilla kyyneleet silmissä, kunnes kuulin jonkun tulevan paikalle. Se oli poika rinnakkaisluokalta. Hän oli ehkä koulun suosituin ja söpöin poika.
”Pystytkö nousemaan? Anna, kun autan sinut ylös”, poika sanoi. Hän otti minua kädestä kiinni ja veti minut ylös. Hän myös keräsi tavarat takaisin reppuuni. En saanut sanotuksi sanaakaan, katsoin vain hänen sädehtiviä silmiään. Oli vain minä ja hän keskellä tyhjää pihaa. Muut olivat jo tunnilla.
Hän oli silti siinä! Poika otti repustaan paperin ja pyyhki sillä haavaani.
”Kiitos”, sain vihdoin sanottua ja katsoin häntä syvälle silmiin. Poika hymyili ja katsoi minua silmiin.
”Miksi sinä autat minua?” rohkaistuin kysymään.
”Kukaan ei ansaitse tuommoista kohtelua. Olet tosi kaunis. Olen monesti halunnut tulla juttelemaan sinulle, mutta en ole koskaan uskaltanut. Saanko anteeksi?” poika vastasi.
”Sinä olet ensimmäinen ihminen, joka on puhunut minulle mukavia ja vieläpä auttanut minua. Ei tarvitse pyytää anteeksi”, vastasin hymyillen. Poika hymyili takaisin.
”Pitäisi varmaan lähteä tunnille. Pärjäätkö nyt varmasti?” poika kysyi.
”Pärjäänhän minä”, vastasin.
”Toivottavasti näemme taas pian”, poika vilkutti.
”Toivottavasti”, heilutin takaisin.
Luokkaan kävellessäni kaikki kurjat jutut olivat haihtuneet ilmaan. Olin sillä hetkellä onnellinen pitkästä aikaa. Luokassa kaikki palautui taas ennalleen.
Eräs tyttö tuli ja tönäisi minut pulpettiin ja sanoi: ”Kukaan ei jää kaipaamaan, jos nyt hyppäät sillalta.” Nyt otsanikin vuosi verta ja tytöt nauroivat minulle. Tuo kommentti jäisi mieleeni ikuisesti, se oli varma.
Koulun jälkeen en kävellytkään enää tuttua reittiä kotiin, vaan lähdin aivan toiseen suuntaan. Kävelin sillan luokse. ”Kukaan ei jää kaipaamaan, jos nyt hyppäät sillalta. Tapa itsesi.” Kaikki nuo kommentit pyörivät mielessäni. Olin ihan loppu, en jaksanut enää elää. Siihen ei ollut enää mitään syytä.
Sitten muistelin poikaa, joka auttoi minua päivällä. Muistelin hänen kauniita sanojaan. Tarkoittikohan hän niitä oikeasti? Nousin kaiteelle. Ei mitään syytä elää. Yksi vuosi täynnä kiusaamista. Pian en tuntisi enää kipua.
Olin jo hyppäämässä, kunnes tunsin tutun lämpimän käden tarttuvan käteeni. Se oli sama rinnakkaisluokan poika, joka auttoi minua aiemmin päivällä.
”Älä tee sitä. Kaikki järjestyy, kun vain jaksat taistella. Tällä kertaa et ole yksin”, poika sanoi.
Laskeuduin hitaasti kaiteelta. Poika halasi minua tiukasti. Siinä olimme ja halasimme. Maailma pysähtyi hetkeksi.
Seuraavana päivänä tulimme pojan kanssa yhdessä kouluun. Kaikki katsoivat meitä. Kukaan ei puhunut minulle ilkeästi, kukaan ei potkinut tai heitellyt reppuani. Olin onnellinen. Kiusaajani tulivat jopa vuorotellen pyytämään minulta anteeksi. Annoin anteeksi jokaiselle.
Tuntui hienolta olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Oloni oli vihdoin vapautunut ja tunsin itseni kauniiksi nuoreksi naiseksi.
Myös kotona rohkaisin itseni ja puhuin vanhempieni kanssa. He olivat pahoillaan, että eivät ehtineet antaa minulle tarpeeksi huomiota. Päätimme kuitenkin, että yritämme etsiä jatkossa aikaa yhdessä olemiselle. Itse asiassa äidin kanssa juttelemme nykyään paljonkin tyttöjen juttuja.
Mietin monesti, mitä olisi tapahtunut, jos poika ei olisi niin rohkeasti tullut ja tarttunut käteeni.
Juuri sinä voit olla tällainen pelastava käsi toiselle ihmiselle. Kaikki ansaitsevat syyn elää. Kaikki ansaitsevat onnellisen lopun. Harmi, että kaikki tarinat eivät pääty näin onnellisesti. Sinä voit olla myös vaikuttamassa siihen, että kenenkään ei tarvitse sietää tällaista kohtelua.
Vaikka nyt luullaan, että olen unohtanut kaiken tapahtuneen, näin ei ole. En ikinä unohda niitä ilkeitä sanoja ja tekoja. Arvet jäävät ja ne eivät koskaan kokonaan parane.
Tärkeää on muistaa, että kiusaaminen ei ole koskaan kiusaamisen uhriksi joutuneen syy. Hän silti kantaa siitä ikuisen taakan selässään.
Välitetään ihmisistä sellaisena kuin he ovat. Erilaisuus on rikkaus.
HENNA MÄKI
Isonkyrön yläkoulu, 7 C -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjan ensimmäisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
ERÄÄN POJAN TARINA
Sauli on 13-vuotias suomalainen poika, jonka vanhemmat muuttivat Yhdysvaltoihin töiden perässä. Saulin elämä Suomessa oli ollut normaalia. Hänellä oli ollut koulussa monia kavereita, hän oli saanut hyviä numeroita ja häntä sanottiin luokan fiksuimmaksi. Kuitenkin hänen englannin puhumisen taito ei ollut kovin hyvä.
Perheen elämä Suomessa oli köyhää, sillä isä oli noin vuosi sitten potkittu töistä pois, koska hänen työkaverinsa oli rikkonut työpaikan sähkökaapelit vahingossa ja Saulin isää epäiltiin tästä. Hänen äitinsä oli taas päiväkodissa töissä, jossa hänelle ei maksettu paljon.
Muutto oli ollut kallista Saulin perheelle. He joutuivat keräämään rahaa kuukausia, mutta onneksi heidän työ Yhdysvalloissa maksoi palkkaa heille enemmän. Saulin isä sai myös lähellä sijaitsevasta toimistosta töitä.
Ensimmäisenä koulupäivänä Sauli oli suurimmaksi osaksi yksin, paitsi ruokatunnilla, jolloin oman luokan poikia tuli jututtelemaan häntä. Heidän nimet olivat Michael (alkuperäisesti kanadalainen), Danilo (alkuperäisesti ukrainalainen) ja Diego (alkuperäisesti meksikolainen). Heillä oli paljon yhteistä, kuten hyvät numerot ja perheen muutto toisista maista töiden perässä.
Kotimatkan hän kävi bussilla ja niin kävi myös Michael. He istuivat vierekkäin ja puhuivat jonkin verran, sillä kotiin oli matkaa yli viisi mailia (noin kahdeksan kilometriä).
Kotiin päästyä päivä oli lopuksi normaali. Sauli otti jääkaapista välipalaa ja painui sohvalle tekemään läksyt. Kun hänen vanhemmat tulivat kotiin, Sauli auttoi heitä kokkaamisessa, söi ja teki kotityönsä. Loppupäivä kului pihalla, tv:tä katsottaessa, iltapalaa syödessä, hampaiden pesussa ja nukkumisessa.
Seuraavana koulupäivänä Sauli tutustui uusiin kavereihinsa ja koulun ympäristöön lisää. Koulu oli paljon isompi kuin Suomessa ja siellä oli myös paljon enemmän oppilaita, yli 600. Hän huomasi myös saavansa enemmän kotiläksyjä, mutta tämä ei Saulia paljon harmittanut.
Ruokatunti alkoi. Sauli ja hänen kaverinsa menivät ruokalan yhteen sivussa olevaan pieneen pöytään, sillä ruokala oli muuten täynnä. Kolmen minuutin kuluttua heidän pöydälleen marssi noin vuoden vanhempia poikia, jotka käskivät Saulia ja hänen kavereitansa menemään pois pöydästä ja tekemään heille tilaa. Sauli ja hänen kaverinsa eivät tehneet tilaa heille.
Pojat antoivat heille vihaisen katseen ja lähtivät pois.
Kun koulu loppui, Sauli meni bussille.
Hän huomasi, että nämä pojat kulkivat samalla bussilla kuin hän ja Michael, mutta onneksi he istuivat suhteellisen kaukana heistä. Sauli aisti pojissa jotain vihaa häntä kohtaan ja yritti välttää heitä. Hänen aistinsa olivat oikeassa, sillä noin minuutti bussikuljetukseen yksi pojista heitti häntä leivällä ja niin takapenkiltä kuului naurua. Sauli suuttui.
Päästyään kotiin hän kävi suihkussa pesemässä itsensä, ja kun hänen vanhempansa pääsivät kotiin, hän kertoi heille tästä. Hänen vanhempansa olivat hyvin tarkkoja tällaisista asioista, että pojat saisivat mahdollisimman kovan rangaistuksen tästä.
Seuraava päivä koitti, ja poikia ei näkynyt. Hänen vanhempansa olivat kenties saaneet heidät erotettua koulusta joksikin aikaa, mutta yhdestä leivästä? Saulia ei haitannut. Hän oli vain iloinen, sillä he ansaitsivat sen hänen mielestään.
Hän puhui Michaelin kanssa tästä ja sai tietää, että Michaelia kiusattiin hänen viime koulussaan. Häntä oli tönitty, potkittu ja nimitelty monia kuukausia. Hän oli harkinnut kerran jopa itsemurhaa, mutta tiesi, että asiat paranevat vielä, ja niin paranivat, sillä viikon päästä hän sai tietää, että he muuttavat Yhdysvaltoihin Michiganiin, jossa he olivat nyt.
Ruokatunnilla Michael ja Sauli juttelivat Danilon ja Diegon kanssa Michaelin tarinasta ja pojat kaikki olivat samaa mieltä siitä, että he auttaisivat toisiansa, jos heistä ketään kiusattaisiin.
EETU MANTILA
Isonkyrön yläkoulu, 7 B -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjassa toisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
KIUSAAMINEN
Tämä tekstirykelmä ei ole mikään tarina, sillä en osaa sellaisia kirjoittaa.
Kiusaaminen. Tosiaan. Ollut olemassa jo monta vuotta, suurimalle osalle pain in the ass, toisille taas ei.
Ajattelin kirjoittaa tähän tekstiin kiusaamisen eri syitä ja muotoja. (Nämä ovat omia mielipiteitäni, jokaisella on eri näkökulma!!)
Ulkonäkö.
Aika usein kiusaamisen syy on ulkonäkö.
En ymmärrä, miksi ihmisille nykypäivinä tyrkytetään, että pitää olla laiha, pieni, siro ja näyttää siltä, että on käynyt yli miljoonassa kauneusleikkauksessa. Yleensä niillä “normaalipainoisilla”ja “normaalinäköisillä” ei useastikaan ole kokemusta kiusaamisesta.
Mutta sitten, oh no, miten sen nyt kauniisti sanoisi? On isompia ihmisiä. Heille sitten sanotaan, että “ala laihduttaa”tai “Olisit onnellisempi laihempana.”
NO, NEWS FLASH, kaikki isommat ihmiset haluavat EHKÄ PYSYÄ sellaisena, sillä suurin osa heistä on järkeviä siinä määrin, että on oma itsensä, näyttää miltä haluaa, tekee mitä haluaa, eikä tarvitse näyttää edustavalta Miss Suomi -mallilta toisia ihmisiä varten.
Katsoin vähän aikaa sitten Ylen Perjantaidokkarin “Lihava ja onnellinen”.
Dokkari kertoi naisesta, joka on videon otsikon mukaan Lihava ja onnellinen. Hän kertoi pitävänsä blogia, jossa kertoo omasta elämästään ja ottaa kuvia värikkäät vaatteet yllään.
Hänelle on sanottu:“Lihava ei saisi näkyä.” “Lihavat eivät saisi pitää shortseja, ei varsinkaan, jos on tukkipuun kokoiset jalat”ja “Lihavat eivät saisi pitää mekkoja, hameita tai muutenkaan pitkiä paitoja.”
Onneksi hän ei ottanut noista neuvoista vaarin, vaan oli ja yhä on rohkeasti oma itsensä.
Hetki sitten tuolla netin uumenissa päädyin lukemaan artikkelin nimeltä “Lihavuus on itseaiheutettua”
Ja tässä toinen: “Lihavuus kertoo itsekuripuutteesta, tai sairaudesta. Lihavat eivät kykene siihen, mihin normaalipainoiset kykenevät. Ja on luonnollisilla tasoilla normaalia syrjiä läskejä.”
Jos naamasta löytyy muutama finni tai paha akne, on aivan pakko siitä huomauttaa negatiivisesti. Tai jos ihmisellä on joku syndrooma (esimerkiksi Downin syndrooma), joka vaikuttaa ulkonäköön, on siitäkin pakko sitten kiusata.
Okei, olen rauhoittunut, ja voimme jatkaa eteenpäin seuraavaan osioon.
Mutta ennen sitä, olkaa rohkeasti oma itsenne ja olkaa viisaita.
Käyttäytyminen ja tavat.
Kyllä, ihmisiä saatetaan myös kiusata käyttäytymisen tai omien tapojen takia.
Myös se, jos henkilö X on hyperaktiivinen ja innokas eikä malta pysyä paikallaan, saattaa tästäkin saada sellaisia ei–niin–toivottuja kommentteja. En itse käsitä, mitä se muita haittaa, jos kyseinen henkilö vähän väliä hyppelehtii luokassa ympäriinsä.
En saanut mitään muuta tähän osioon, mutta (toivottavasti) ymmärrätte pointin tässäkin.
Some ja muu suosio.
Jep, some ja suosio(kin) vaikuttavat kiusaamiseen. (Jollain tavalla ja logiikalla.)
Taas muistutan, että miettikää kahdesti (tai enemmän), jos julkaisette jotakin arkaluontoista tai muita hauskoja kuvia tai videoita, sillä vaikka itse poistaisit ne, joku muu on kerinnyt jakaa niitä eteenpäin.
Kaikki, mitä nettiin laitetaan, jää sinne.
Noin, viisastuit vähän lisää.
Netissä ei myöskään kannata jutella tuntemattomille, sillä aina saattaa käydä niin, että netissä on susi lampaan vaatteissa vai kuinka se nyt menikään. Joten älä koskaan anna itsestäsi tietoja tuntemattomille äläkä lähetä kuvia.
Vaatetyyli ja pukeutuminen.
Ihmisiä kiusataan myös sen perusteella, miten he pukeutuvat.
IHMISET RAKKAAT, ANTAKAA KAIKKIEN PUKEUTUA NIIN KUIN HE HALUAVAT!
Ja vielä yksi osio.
Ilkivalta, fyysinen ja henkinen kiusaaminen. Aloitetaan ekana vaikka ilkivallasta.
Ilkivaltaan liittyy siis toisten tavaroiden rikkominen ja turha sotkeminen. Esimerkiksi jokin kaveriporukka päättää rikkoa rinnakkaisluokan Risto-Matin pyörän.
Pahimmassa tapauksessa joku voi heittää vaikka toisen puhelimen autotielle, auto ajaa yli, ja sitten ON IHAN PAKKO HYMYILLÄ VAHINGONILOISESTI JA SANOA: “Hups, se oli vahinko”.
Fyysinen kiusaaminen. Kyllä vaan.
Fyysiseen kiusaamiseen liittyvät hakkaaminen, lyöminen, kampittelu jne. Fyysistä kiusaamista tapahtuu yleensä (tai aina) koulussa. Fyysistä kiusaamista voi tapahtua välkällä, käytävällä, tai vaikka liikunnantunnilla, kun opettaja ei näe.
Ja sitten, viimeisenä muttei vähäisempänä.. Henkinen kiusaaminen.
Henkiseen kiusaamiseen kuuluvat haukkuminen, syrjiminen, epäasiallinen kohtelu, häirintä jne.
Jopa esimerkiksi kaverit voivat tavallaan kiusata henkisesti, esimerkiksi haukkumalla“ihan vaan läpällä”. Lyön vetoa, että moni on kokenut henkistä kiusaamista vähintään enemmän kuin kerran.
Henkinen kiusaaminen on sinänsä (taaskin mun mielestä) pahempaa kuin fyysinen.
Uskoisin, että henkinen kiusaaminen (saattaa) johtaa itsetunnon romahdukseen. Romahduksesta itsetuhoisuuteen, itsetuhoisuudesta pahempaan suuntaan. Esimerkiksi riski sairastua masennukseen, joka voi johtaa pahimmassa tapauksessa itsemurhaan.
Apua kannattaa kuitenkin hakea (ja suosittelen hakemaan). Ajoissa.
Tämän tekstirykelmän päätän tähän: Suuresti arvostan opettajia ja kaikkia aikuisia, jotka puuttuvat kiusaamiseen ja yrittävät saada sen loppumaan.
SOFIA TOIVONEN
Isonkyrön yläkoulu, 7 C -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjassa kolmannen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
KIUSATUN PÄIVÄKIRJA
12.6. Rakas päiväkirja, nyt tuntuu, että mun sydän olis murskattu vasaralla kahdeksaan eri palaan. Menin äsken alakertaan keittiöön, kunnes isi tulee ilmoittamaan, että meidän pitää MUUTTAA! Isä sai työtarjouksen jostain kaukaa, ja meidän pitää mennä sen työn mukana. Tää oli ehkä kamalin asia äidin kuoleman jälkeen. Ja kaiken lisäks, mun paras kaveri Helmi jää tänne ypöyksin! Tosi kivasti alko tääkin kesäloma.
15.6. Tänään isi tuli mun huoneeseen ja sano mulle että “Ellen, rupea siivoomaan huonettas, tänään pakataan!” Olin niin surullinen ja väitin kyllä isälle vastaan, etten haluis lähtee, mut isi vaan sano et “Valitettavasti meillä ei oo vaihtoehtoja.” Mua pelottaa alottaa syksyllä uudessa koulussa. Toivon, että saisin ees yhen kaverin sieltä.
30.7. Tää päiväkirjan kirjotus on nyt vähä jäänyt, kun suurin osa ajasta on mennyt pakkaamiseen. Huomenna muutetaan...
Iskä lupas mulle että sitten kun me ollaan siellä uudessa kodissa asetuttu taloksi, niin voidaan käydä koulutavaraostoksilla. Koulukin alkaa nimittäin kahden viikon päästä. Iik! Helmi tulee tänään vielä meille antamaan jäähyväiset. Mä rakastan maalaamista, ja siks teinkin Helmille maalauksen jäähyväislahjaks.
11.8. Koulu alkaa kahen päivän päästä. Käytiin tänään isin kans siellä ostoksilla niin kuin iskä lupaskin. Ostettiin mulle uudet housut, reppu ja penaali. Me ollaan jo muutettu. Me asutaan kerrostalossa. Tääl kämpässä on makkari (isin), keittiö, vessa ja suihku, olohuone, parveke ja mun huone.
13.8. Tänään on eka koulupäivä! Kello on nyt 7.30, ja koulu alkaa klo 8.30. Syön tällä hetkellä aamupalaa. Mua jännittää, mut kirjotan sitten koulussa lisää.
13.8. Koulussa: Tulin koulun pihaan klo 8.25. Täällä on jo paljon ihmisiä. Kellot soi, ja en tiiä mihin mun pitää mennä!
Nyt on eka tunti ja tulin vaan lähimmästä ulko-ovesta sisään. Sitten kiersin koko koulun ympäri, kunnes tulin semmosen luokan eteen, missä luki 5. luokka. Olin sitten viisi minuuttia myöhässä. Kun tulin sisään, kaikki oli jo paikallaan istumassa ja tuijotti mua, kun tulin sisään. Sitten meidän opettaja pyysi mua esittelemään itteni kaikille. Menin vielä enemmän paniikkiin!
Sit mä vaan sanoin et “Mä oon Ellen Lumisalo ja mä tykkään maalata.” Samalla Amanda-, Selma- ja Eveliina-nimiset tytöt rupes nauramaan ja tuijotti mua koko lopputunnin.
Tänään en saanut kavereita.
14.8. Tänään oli ihan kauhee päivä!
Niin kuin kerroinkin, käytiin isin kans ostoksilla ja ostettiin mulle ne housut. Pidän niitä housuja aina varahousuina, jos vaikka on liikuntaa, ja oisin unohtanut liikkavaatteet. Joten pukkarissa vaihdoin ne varahousut. Mutta en löytäny niitä! Sitten löysin ne pukkarin vessasta sotkettuna maalilla! Purskahdin itkuun, koska ne oli mun lempihousut. Amanda, Selma ja Eveliina rupes vaan nauramaan, ja halusin vaan itkee enemmän. Sitten mun luokkalainen Evanna-niminen tyttö tuli lohduttamaan mua. Musta tuntuu, että sain ekan kaverin.
15.8. Tänään koulussa oli kiva päivä! Tutustuttiin Evannan kanssa enemmän, ja nyt me ollaan kavereita. Evanna kertoi mulle eilen nähneensä Amandan, Selman ja Eveliinan varastamassa luokasta maalia, jolla ne maalas mun housut. Ajateltiin Evannan kanssa mennä huomenna kertomaan rehtorille. Mua jännittää!
16.8. Moikka! Me käytiin tänään rehtorin luona kertomassa siitä, mitä ne tytöt teki mun housuille. Rehtori sanoi meille, että “tähän pitää puuttua välittömästi”. Olin siinä hetkessä aika onnellinen!
17.8. Oon koulussa ja meillä on kuviksen tunti. Sai piirtää vihkoon, mutta mä kirjotan tätä päiväkirjaa. Evanna istuu mun vieressä. Amanda tuijottaa mua vihaisesti. Toivottavasti Amanda, Selma tai Eveliina ei oo saanu tietää, että me Evannan kanssa käytiin rehtorin luona.
Koulu loppuu kohta, joten kirjoitan kotona lisää.
Yritän ettiä laastaria polveeni. Kun lähdin koulusta, Amanda, Selma ja Eveliina otti repun mun selästä ja rupes penkomaan sitä. Yritin ottaa sen takas, mut Amanda kaatoi mut maahan ja sano et “Kuka muka haluis olla tollasen kaveri!” Sitten Selma ja Eveliina löysi mun puhelimen ja heitti sen asfaltille. Nyt mulla on sitten polvi auki ja puhelin rikki.
18.8. Kerroin tänään Evannalle koulussa, mitä eilen tapahtui. Ellen oli ihan kauhuissaan ja sano mulle, että mun pitää kertoa jollekin aikuiselle. Päätin, että kerron tänään isille kaikesta, mitä ne tytöt on tehny mulle.
19.8. Hei! Kerroin iskälle, mitä on tapahtunut. Isi soitti rehtorille, ja rehtori laitto Amandan, Selman ja Eveliinan koteihin viestin. Amandan perhettä rupes hävettämään, koska ne on aika rikkaita, ja kuulemma he aikovat muuttaa jonnekin muualle. Selmaa ja Eveliinaa pelottaa niin paljon, ettei nekään enää kiusaa. Vihdoinkin kaikki alkaa olla taas hyvin.
HILLA HARJU
Keskustan koulu, 5. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa ensimmäisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
MUTTA MINÄ TIESIN
Ahdistaa. Kuulen sekaista puhetta. Silmäni ovat sumentuneet kyynelistä. Ihokarvat ovat pystyssä ja koko vartaloa tärisyttää. Miksi? Miksi minä?
Pikkuveljeni tulee itkien huoneeseeni. Rauhoittelen häntä. Menen kurkistamaan oven raosta ja näen, kuinka isä lyö äitiä.
Yhtäkkiä kuulen raskaiden askelten lähestyvän. Tungen veljeni piiloon kaappiin. En itse ehdi piiloutua ennen isän tuloa. Hän paiskaa minut maahan ja huutaa, kuinka olen pilannut hänen elämänsä.
Tiedän, että se on väärin. Tiedän, että se satuttaa. Mutta silti en estä sitä. En vain voi. Muuten en enää sopisi siihen porukkaan.
Saavun koulun pihaan. Jake ja Migu tulevat vihaisina luokseni ja tiuskaisevat: “Jos et sä pian mene kiusaamaan tota uutta tyttöö, me heitetään sut ulos tästä jengistä.” Jään yksin miettimään, pitäisikö?
Paha olla. Itken lakanoihini. Korvissani kaikuu isäni äsken sanoma lause: “Saakelin lehmä, tekisit edes joskus jotain hyödyllistä. Mä häpeän sua!” Katson itseäni peilistä miettien, olenko minä oikeasti lihava? Ovatko kaikki muut jo huomanneet sen? Miten minä en ole? Minun täytyy alkaa laihduttaa.
Rystysiä polttelee. Harmittaa. Pelottaa. Uni ei tule. Mitä jos vanhemmat saavat tietää? Minä tiesin, että se on väärin. Miksi?
Kaduttaa. Miksi minä tein sen? Miksi minä kiusasin? Näin, miten hän itki. Näin, miten hän kärsi. Miten minä pystyin haukkumaan ja lyömään toista ihmistä? Olenko oikeasti niin tunteeton?
Vanhempani eivät tienneet. Opettaja ei tiennyt. Mutta minä tiesin. Minä haukuin. Minä löin. Eli minä kiusasin. Mutta minä pyysin anteeksi. Ja se vasta oli fiksusti tehty, sillä tänä päivänä se tyttö, jota kiusasin, on minun vaimoni.
ELLA MÄNTYLÄ
Keskustan koulu, 6. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa toisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
KENGÄT
Eräänä päivänä poika nimeltä Pete meni kouluun hänen rikkinäisillä umbroilla. Ekalla välkällä Pete meni pelaamaan jalkapalloa, koska hän harrasti sitä vapaa-ajalla. Toisella välkällä Pete vaan istui, kun hän ei pelannut jalkapalloa. Kolmannelle välkälle Pete meni omien luokkalaisten kanssa puhumaan kengistä, koska hänellä ei ollut muuta tekemistä. Pete ei tiennyt, mitä sanoa kuin että umbrot ovat ihan hyvät, kun pojat puhuivat umbroista.
Yhtäkkiä ne kaikki huusivat, MITKÄ NOI OONNN!!! Ja Pete vain käveli pois.
Kotona Pete valitti isälleen ja sanoi: "Minua haukuttiin, koska minulla on niin rumat kengät." Sitten Pete ja hänen isä lähtivät kenkäkauppaan ostamaan Petelle uusia kenkiä. Pete näki, kuinka hienot mustat, isot kengät olivat ja osti omilla viikkorahoilla. Sitten hän näki miehen, joka osti kalliit Adidaksen kengät.
Seuraavana päivänä Pete meni pyörällä kouluun ja näki ne pojat, jotka haukkuivat hänen kenkiä. Kun Pete käveli poikien luo, yksi niistä kovimmista sanoi: "Hirveet raketit. Pääseekö noilla kuuhun asti?" Pete vain itki ja meni sisälle.
Koulun jälkeen Peteä tönäistiin kuralätäkköön niin, että Pete kaatui. Pete itki ja itki ja yritti taistella, mutta ei onnistunut.
Pete oli päässyt kotiin ja ihan kuraisena. Äiti kysyi, mitä tapahtui, kun olet niin kurainen. Pete vastasi: "Minut tönäistiin kuralätäkköön ja haukuttiin kenkiä."
Pete kysyi, saiko hän oikeat kunnon kengät, jotka maksoivat kaikki rahat, jotka Peten vanhemmilla oli, mutta Pete ei saanut niitä, koska ne olivat liian kalliit.
Seuraavana päivänä Pete meni kävellen kouluun vain varoakseen lätäkköjä. Kun Pete oli koululla, Pete ei edes katsonut poikiin päin, vaan suoraan omia kenkiä. Sitten pojat huusivat, mitä rakettipoika, näytät aika idiootilla noissa kengissä. Sopisivat enemmän tytöille nuo kengät.
Pete mietti, mitä oikein voisi tehdä näille kengille. Pete meni juosten suoraan kotiin ja otti spraypullon ja maalasi kengät guccin väriseksi ja näytti niitä pojille koulussa. Pojat koulussa vain haukkuivat idiootiksi ja rumaksi raketiksi, koska Pete ei vaan saanut hyviä kenkiä.
Koulussa kiusaaminen jatkui yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Pojat vaan haukkuivat, että noita kenkiä voisi jopa käyttää ranskalaisten rasvoittimena, kun ne ovat niin isot. Peteä ärsyttivät pojat ja hän jopa vihasi niitä.
Pete lähti isän luvalla pyöräilemään koululle päin katsomaan isompien kevätjuhlaa, mutta Pete näki kiusaajat ja lähti nopeasti kotiin päin, mutta hän ei ehtinyt. Pojat tarttuivat paidasta kiinni ja kaatoivat Peten ja pyörän. Kotona Pete meni suihkuun ja katsomaan tv:tä. Hän näki uutisissa, kuinka paljon kiusaamisesta puhutaan.
Pete lähti varhain koululle valmiiksi jo, etteivät pojat kiusaisi häntä. Hän juoksi suoraan rehtorinkansliaan ja kertoi tapahtuneista. Kun Pete käveli ulos, poikia oli pyydetty kansliaan ja he haukkuivat kantelupukiksi.
Kiusaus loppui ja kaikki olivat taas kavereita, mutta Pete ja pojat eivät niin hyviä.
LAURI HERNESAHO
Kylkkälän koulu, 6. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa kolmannen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
ERÄÄN TYTÖN TARINA
Näin aluksi haluan sanoa, että sanoilla voi todellakin satuttaa. Sen jälkeen fyysinen satuttaminen ei välttämättä tunnu niinkään pahalta, vaikka sen ajattelisi satuttavan enemmän. Haluaisin ihmisten ajattelevan ensin kaksi kertaa ennen kuin tekevät tyhmiä asioita toiselle. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän sen ja nyt kerron tarinani.
Palataanpa ajassa taaksepäin siihen, kun olin kuudennella luokalla. Minulla on äiti, isä, isoveli ja kaksi minua vähän nuorempaa veljeä.
Kaikki veljeni harrastavat jalkapalloa ja ovat siinä todella hyviä. Heillä on korkeat tavoitteet lajin suhteen. Isäni on joukkueen valmentaja, joten se vie häneltä paljon aikaa. Puhumattakaan töistä. Hänellä ei ole aikaa minulle, harvoin edes kuulumisien vaihtoon. Toisinaan ymmärrän häntä.
Äiti on myös koko ajan töissä, sillä hänellä on oma yritys pyöritettävänä. Vapaa-ajan hän viettää veljieni pelejä katsomassa.
Usein, kun tulen koulusta, ketään ei ole kotona. Vain jääkaapin ovessa on lappu, jossa lukee esimerkiksi: ”Jääkaapissa on jauhelihakeittoa. Tyhjää tiskikone.”
Joka tapauksessa rakastin perhettäni ja olin onnellinen juuri sinä hetkenä. En ollut koskaan ajatellut, etteivätkö vanhempani välittäisi minusta. Heillä oli nyt vain kiireitä. En halunnut viedä heidän aikaansa enempää, vaan autoin sen, minkä voin.
Eräänä päivänä koulusta annettiin kotitehtävä. Siinä piti kirjoittaa, mitä teen perheeni kanssa vapaa-ajalla. Kun oikein mietin, en keksinyt mitään kirjoitettavaa.
Kun koulussa tuli vuoroni lukea luokan edessä tekstini, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Kasvoni muuttuivat yhtä punaiseksi kuin paloauto. Paperini oli täysin tyhjä. En saanut sanaa suustani ja koko luokka oli hiirenhiljaa ja mulkoili minua.
”Minä...tai siis me katsomme ja pelaamme futista”, sain sanottua.
”Sehän on kiva kuulla”, opettaja sanoi.
Kävelin kotiin melko allapäin. En voinut uskoa, että en tiennyt mitä teen perheeni kanssa. En mitään. Vai oliko minulla edes perhettä, ajattelin mielessäni. Kotona ei tietenkään ollut ketään ja äiti oli unohtanut kiireissään ostaa ruokaa.
Olin juuri tulossa murrosikään ja tarvitsin vanhemman tukea. Kun katsoin itseäni peilistä, huomasin, että vartaloni oli alkanut muuttua. Aloin käydä puntarilla päivittäin mittaamassa painoani.
Ajattelin, että kukaan ei huomaa muutoksia, mutta toisin kävi. Eräs tyttö luokaltani tuli välitunnilla viereeni ja sanoi: ”Sullahan on tullut muotoja, varsinkin mahan kohtaan!” En voinut uskoa, että hän sanoi niin! No toisaalta, hän oli luokan suosituimpia tyttöjä ja hänen mielestään hän voi sanoa mitä vaan.
Meni noin viisi minuuttia ja kellot soivat. Kävelin luokan edestä omalle paikalleni ja kuulin, kun yksi luokassa oleva poika sanoi: ”Hei, läski, kannattaisiko käydä useammin lenkillä?”
Kasvoni muuttuivat taas tulipunaisiksi. Minähän käyn kerran viikossa lenkillä ja herkuttelen vain karkkipäivinä.
Tunnin jälkeen oli ruokailu. En löytänyt kavereitani, joten istuin ruokalassa yksin. Sitten näin kaverini istumassa toisessa porukassa. He vilkuilivat minua päin, mutta eivät tulleet viereeni istumaan. Ei tullut ketään muutakaan. Tuntui kuin kaikki tuijottaisivat minua. Nieleskelin kyyneleitä.
Hain reppuni naulakosta. Huomasin siinä lapun, jossa luki: ”Koita nyt vähä panostaa ulkonäköösi. Ai niin joo, mutta eihän sitä pysty mitenkään saamaan kauniimmaksi.”
Heitin lapun roskikseen ja kävelin kotiin. Heittäydyin sängylleni makaamaan. En edes viitsinyt lukea jääkaapin ovessa olevaa tehtävälistaa. Mietin ilkeitä kommentteja ja niin sanottuja kavereitani, jotka olivat jättäneet minut täysin huomiotta.
Seuraavina päivinä aloin syödä vähemmän ja aloin käydä lenkillä kaksi tai kolme kertaa viikossa. Silti koulussa ilkeät kommentit jatkuivat. Oikeastaan kaikki pahentui koko ajan. Tuntui, että koko koulu tiesi minut ja se ei ollut hyvä juttu.
Kesälomalla sain olla rauhassa, mutta heti koulun alettua syksyllä alkoi myös kiusaaminen. Eräänä päivänä aloin laskea minulle sanottuja ilkeitä sanoja. Kuusitoista kertaa läski, kaksitoista kertaa ruma ja kerran kuulin jopa yhden tytön sanovan: ”Tapa itsesi!”
Kaverini hylkäsivät minut ihan yksin. Minulla ei ollut enää kavereita ja vanhempani eivät ehtineet välittää. Minulla ei ollut ketään kenelle kertoa ahdingostani.
Kaikki tuntui todella pahalta. Olisin tarvinnut tukea enemmän kuin koskaan, mutta ei ollut ketään kenelle puhua. Eräänä päivänä kävelin kouluun ja siellä vastassa oli tyttöporukka. He ottivat reppuni ja alkoivat heitellä sitä. Vanha kaverini oli siinä mukana ja hän kamppasi minut asfaltille. Polveni tulvi verta.
”Mädänny siihen, luuseri!” eräs tyttö huusi ja heitteli kaikki tavarani maahan.
He lähtivät pois ja jättivät minut makaamaan maahan. Makasin asfaltilla kyyneleet silmissä, kunnes kuulin jonkun tulevan paikalle. Se oli poika rinnakkaisluokalta. Hän oli ehkä koulun suosituin ja söpöin poika.
”Pystytkö nousemaan? Anna, kun autan sinut ylös”, poika sanoi. Hän otti minua kädestä kiinni ja veti minut ylös. Hän myös keräsi tavarat takaisin reppuuni. En saanut sanotuksi sanaakaan, katsoin vain hänen sädehtiviä silmiään. Oli vain minä ja hän keskellä tyhjää pihaa. Muut olivat jo tunnilla.
Hän oli silti siinä! Poika otti repustaan paperin ja pyyhki sillä haavaani.
”Kiitos”, sain vihdoin sanottua ja katsoin häntä syvälle silmiin. Poika hymyili ja katsoi minua silmiin.
”Miksi sinä autat minua?” rohkaistuin kysymään.
”Kukaan ei ansaitse tuommoista kohtelua. Olet tosi kaunis. Olen monesti halunnut tulla juttelemaan sinulle, mutta en ole koskaan uskaltanut. Saanko anteeksi?” poika vastasi.
”Sinä olet ensimmäinen ihminen, joka on puhunut minulle mukavia ja vieläpä auttanut minua. Ei tarvitse pyytää anteeksi”, vastasin hymyillen. Poika hymyili takaisin.
”Pitäisi varmaan lähteä tunnille. Pärjäätkö nyt varmasti?” poika kysyi.
”Pärjäänhän minä”, vastasin.
”Toivottavasti näemme taas pian”, poika vilkutti.
”Toivottavasti”, heilutin takaisin.
Luokkaan kävellessäni kaikki kurjat jutut olivat haihtuneet ilmaan. Olin sillä hetkellä onnellinen pitkästä aikaa. Luokassa kaikki palautui taas ennalleen.
Eräs tyttö tuli ja tönäisi minut pulpettiin ja sanoi: ”Kukaan ei jää kaipaamaan, jos nyt hyppäät sillalta.” Nyt otsanikin vuosi verta ja tytöt nauroivat minulle. Tuo kommentti jäisi mieleeni ikuisesti, se oli varma.
Koulun jälkeen en kävellytkään enää tuttua reittiä kotiin, vaan lähdin aivan toiseen suuntaan. Kävelin sillan luokse. ”Kukaan ei jää kaipaamaan, jos nyt hyppäät sillalta. Tapa itsesi.” Kaikki nuo kommentit pyörivät mielessäni. Olin ihan loppu, en jaksanut enää elää. Siihen ei ollut enää mitään syytä.
Sitten muistelin poikaa, joka auttoi minua päivällä. Muistelin hänen kauniita sanojaan. Tarkoittikohan hän niitä oikeasti? Nousin kaiteelle. Ei mitään syytä elää. Yksi vuosi täynnä kiusaamista. Pian en tuntisi enää kipua.
Olin jo hyppäämässä, kunnes tunsin tutun lämpimän käden tarttuvan käteeni. Se oli sama rinnakkaisluokan poika, joka auttoi minua aiemmin päivällä.
”Älä tee sitä. Kaikki järjestyy, kun vain jaksat taistella. Tällä kertaa et ole yksin”, poika sanoi.
Laskeuduin hitaasti kaiteelta. Poika halasi minua tiukasti. Siinä olimme ja halasimme. Maailma pysähtyi hetkeksi.
Seuraavana päivänä tulimme pojan kanssa yhdessä kouluun. Kaikki katsoivat meitä. Kukaan ei puhunut minulle ilkeästi, kukaan ei potkinut tai heitellyt reppuani. Olin onnellinen. Kiusaajani tulivat jopa vuorotellen pyytämään minulta anteeksi. Annoin anteeksi jokaiselle.
Tuntui hienolta olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Oloni oli vihdoin vapautunut ja tunsin itseni kauniiksi nuoreksi naiseksi.
Myös kotona rohkaisin itseni ja puhuin vanhempieni kanssa. He olivat pahoillaan, että eivät ehtineet antaa minulle tarpeeksi huomiota. Päätimme kuitenkin, että yritämme etsiä jatkossa aikaa yhdessä olemiselle. Itse asiassa äidin kanssa juttelemme nykyään paljonkin tyttöjen juttuja.
Mietin monesti, mitä olisi tapahtunut, jos poika ei olisi niin rohkeasti tullut ja tarttunut käteeni.
Juuri sinä voit olla tällainen pelastava käsi toiselle ihmiselle. Kaikki ansaitsevat syyn elää. Kaikki ansaitsevat onnellisen lopun. Harmi, että kaikki tarinat eivät pääty näin onnellisesti. Sinä voit olla myös vaikuttamassa siihen, että kenenkään ei tarvitse sietää tällaista kohtelua.
Vaikka nyt luullaan, että olen unohtanut kaiken tapahtuneen, näin ei ole. En ikinä unohda niitä ilkeitä sanoja ja tekoja. Arvet jäävät ja ne eivät koskaan kokonaan parane.
Tärkeää on muistaa, että kiusaaminen ei ole koskaan kiusaamisen uhriksi joutuneen syy. Hän silti kantaa siitä ikuisen taakan selässään.
Välitetään ihmisistä sellaisena kuin he ovat. Erilaisuus on rikkaus.
HENNA MÄKI
Isonkyrön yläkoulu, 7 C -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjan ensimmäisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
ERÄÄN POJAN TARINA
Sauli on 13-vuotias suomalainen poika, jonka vanhemmat muuttivat Yhdysvaltoihin töiden perässä. Saulin elämä Suomessa oli ollut normaalia. Hänellä oli ollut koulussa monia kavereita, hän oli saanut hyviä numeroita ja häntä sanottiin luokan fiksuimmaksi. Kuitenkin hänen englannin puhumisen taito ei ollut kovin hyvä.
Perheen elämä Suomessa oli köyhää, sillä isä oli noin vuosi sitten potkittu töistä pois, koska hänen työkaverinsa oli rikkonut työpaikan sähkökaapelit vahingossa ja Saulin isää epäiltiin tästä. Hänen äitinsä oli taas päiväkodissa töissä, jossa hänelle ei maksettu paljon.
Muutto oli ollut kallista Saulin perheelle. He joutuivat keräämään rahaa kuukausia, mutta onneksi heidän työ Yhdysvalloissa maksoi palkkaa heille enemmän. Saulin isä sai myös lähellä sijaitsevasta toimistosta töitä.
Ensimmäisenä koulupäivänä Sauli oli suurimmaksi osaksi yksin, paitsi ruokatunnilla, jolloin oman luokan poikia tuli jututtelemaan häntä. Heidän nimet olivat Michael (alkuperäisesti kanadalainen), Danilo (alkuperäisesti ukrainalainen) ja Diego (alkuperäisesti meksikolainen). Heillä oli paljon yhteistä, kuten hyvät numerot ja perheen muutto toisista maista töiden perässä.
Kotimatkan hän kävi bussilla ja niin kävi myös Michael. He istuivat vierekkäin ja puhuivat jonkin verran, sillä kotiin oli matkaa yli viisi mailia (noin kahdeksan kilometriä).
Kotiin päästyä päivä oli lopuksi normaali. Sauli otti jääkaapista välipalaa ja painui sohvalle tekemään läksyt. Kun hänen vanhemmat tulivat kotiin, Sauli auttoi heitä kokkaamisessa, söi ja teki kotityönsä. Loppupäivä kului pihalla, tv:tä katsottaessa, iltapalaa syödessä, hampaiden pesussa ja nukkumisessa.
Seuraavana koulupäivänä Sauli tutustui uusiin kavereihinsa ja koulun ympäristöön lisää. Koulu oli paljon isompi kuin Suomessa ja siellä oli myös paljon enemmän oppilaita, yli 600. Hän huomasi myös saavansa enemmän kotiläksyjä, mutta tämä ei Saulia paljon harmittanut.
Ruokatunti alkoi. Sauli ja hänen kaverinsa menivät ruokalan yhteen sivussa olevaan pieneen pöytään, sillä ruokala oli muuten täynnä. Kolmen minuutin kuluttua heidän pöydälleen marssi noin vuoden vanhempia poikia, jotka käskivät Saulia ja hänen kavereitansa menemään pois pöydästä ja tekemään heille tilaa. Sauli ja hänen kaverinsa eivät tehneet tilaa heille.
Pojat antoivat heille vihaisen katseen ja lähtivät pois.
Kun koulu loppui, Sauli meni bussille.
Hän huomasi, että nämä pojat kulkivat samalla bussilla kuin hän ja Michael, mutta onneksi he istuivat suhteellisen kaukana heistä. Sauli aisti pojissa jotain vihaa häntä kohtaan ja yritti välttää heitä. Hänen aistinsa olivat oikeassa, sillä noin minuutti bussikuljetukseen yksi pojista heitti häntä leivällä ja niin takapenkiltä kuului naurua. Sauli suuttui.
Päästyään kotiin hän kävi suihkussa pesemässä itsensä, ja kun hänen vanhempansa pääsivät kotiin, hän kertoi heille tästä. Hänen vanhempansa olivat hyvin tarkkoja tällaisista asioista, että pojat saisivat mahdollisimman kovan rangaistuksen tästä.
Seuraava päivä koitti, ja poikia ei näkynyt. Hänen vanhempansa olivat kenties saaneet heidät erotettua koulusta joksikin aikaa, mutta yhdestä leivästä? Saulia ei haitannut. Hän oli vain iloinen, sillä he ansaitsivat sen hänen mielestään.
Hän puhui Michaelin kanssa tästä ja sai tietää, että Michaelia kiusattiin hänen viime koulussaan. Häntä oli tönitty, potkittu ja nimitelty monia kuukausia. Hän oli harkinnut kerran jopa itsemurhaa, mutta tiesi, että asiat paranevat vielä, ja niin paranivat, sillä viikon päästä hän sai tietää, että he muuttavat Yhdysvaltoihin Michiganiin, jossa he olivat nyt.
Ruokatunnilla Michael ja Sauli juttelivat Danilon ja Diegon kanssa Michaelin tarinasta ja pojat kaikki olivat samaa mieltä siitä, että he auttaisivat toisiansa, jos heistä ketään kiusattaisiin.
EETU MANTILA
Isonkyrön yläkoulu, 7 B -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjassa toisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
KIUSAAMINEN
Tämä tekstirykelmä ei ole mikään tarina, sillä en osaa sellaisia kirjoittaa.
Kiusaaminen. Tosiaan. Ollut olemassa jo monta vuotta, suurimalle osalle pain in the ass, toisille taas ei.
Ajattelin kirjoittaa tähän tekstiin kiusaamisen eri syitä ja muotoja. (Nämä ovat omia mielipiteitäni, jokaisella on eri näkökulma!!)
Ulkonäkö.
Aika usein kiusaamisen syy on ulkonäkö.
En ymmärrä, miksi ihmisille nykypäivinä tyrkytetään, että pitää olla laiha, pieni, siro ja näyttää siltä, että on käynyt yli miljoonassa kauneusleikkauksessa. Yleensä niillä “normaalipainoisilla”ja “normaalinäköisillä” ei useastikaan ole kokemusta kiusaamisesta.
Mutta sitten, oh no, miten sen nyt kauniisti sanoisi? On isompia ihmisiä. Heille sitten sanotaan, että “ala laihduttaa”tai “Olisit onnellisempi laihempana.”
NO, NEWS FLASH, kaikki isommat ihmiset haluavat EHKÄ PYSYÄ sellaisena, sillä suurin osa heistä on järkeviä siinä määrin, että on oma itsensä, näyttää miltä haluaa, tekee mitä haluaa, eikä tarvitse näyttää edustavalta Miss Suomi -mallilta toisia ihmisiä varten.
Katsoin vähän aikaa sitten Ylen Perjantaidokkarin “Lihava ja onnellinen”.
Dokkari kertoi naisesta, joka on videon otsikon mukaan Lihava ja onnellinen. Hän kertoi pitävänsä blogia, jossa kertoo omasta elämästään ja ottaa kuvia värikkäät vaatteet yllään.
Hänelle on sanottu:“Lihava ei saisi näkyä.” “Lihavat eivät saisi pitää shortseja, ei varsinkaan, jos on tukkipuun kokoiset jalat”ja “Lihavat eivät saisi pitää mekkoja, hameita tai muutenkaan pitkiä paitoja.”
Onneksi hän ei ottanut noista neuvoista vaarin, vaan oli ja yhä on rohkeasti oma itsensä.
Hetki sitten tuolla netin uumenissa päädyin lukemaan artikkelin nimeltä “Lihavuus on itseaiheutettua”
Ja tässä toinen: “Lihavuus kertoo itsekuripuutteesta, tai sairaudesta. Lihavat eivät kykene siihen, mihin normaalipainoiset kykenevät. Ja on luonnollisilla tasoilla normaalia syrjiä läskejä.”
Jos naamasta löytyy muutama finni tai paha akne, on aivan pakko siitä huomauttaa negatiivisesti. Tai jos ihmisellä on joku syndrooma (esimerkiksi Downin syndrooma), joka vaikuttaa ulkonäköön, on siitäkin pakko sitten kiusata.
Okei, olen rauhoittunut, ja voimme jatkaa eteenpäin seuraavaan osioon.
Mutta ennen sitä, olkaa rohkeasti oma itsenne ja olkaa viisaita.
Käyttäytyminen ja tavat.
Kyllä, ihmisiä saatetaan myös kiusata käyttäytymisen tai omien tapojen takia.
Myös se, jos henkilö X on hyperaktiivinen ja innokas eikä malta pysyä paikallaan, saattaa tästäkin saada sellaisia ei–niin–toivottuja kommentteja. En itse käsitä, mitä se muita haittaa, jos kyseinen henkilö vähän väliä hyppelehtii luokassa ympäriinsä.
En saanut mitään muuta tähän osioon, mutta (toivottavasti) ymmärrätte pointin tässäkin.
Some ja muu suosio.
Jep, some ja suosio(kin) vaikuttavat kiusaamiseen. (Jollain tavalla ja logiikalla.)
Taas muistutan, että miettikää kahdesti (tai enemmän), jos julkaisette jotakin arkaluontoista tai muita hauskoja kuvia tai videoita, sillä vaikka itse poistaisit ne, joku muu on kerinnyt jakaa niitä eteenpäin.
Kaikki, mitä nettiin laitetaan, jää sinne.
Noin, viisastuit vähän lisää.
Netissä ei myöskään kannata jutella tuntemattomille, sillä aina saattaa käydä niin, että netissä on susi lampaan vaatteissa vai kuinka se nyt menikään. Joten älä koskaan anna itsestäsi tietoja tuntemattomille äläkä lähetä kuvia.
Vaatetyyli ja pukeutuminen.
Ihmisiä kiusataan myös sen perusteella, miten he pukeutuvat.
IHMISET RAKKAAT, ANTAKAA KAIKKIEN PUKEUTUA NIIN KUIN HE HALUAVAT!
Ja vielä yksi osio.
Ilkivalta, fyysinen ja henkinen kiusaaminen. Aloitetaan ekana vaikka ilkivallasta.
Ilkivaltaan liittyy siis toisten tavaroiden rikkominen ja turha sotkeminen. Esimerkiksi jokin kaveriporukka päättää rikkoa rinnakkaisluokan Risto-Matin pyörän.
Pahimmassa tapauksessa joku voi heittää vaikka toisen puhelimen autotielle, auto ajaa yli, ja sitten ON IHAN PAKKO HYMYILLÄ VAHINGONILOISESTI JA SANOA: “Hups, se oli vahinko”.
Fyysinen kiusaaminen. Kyllä vaan.
Fyysiseen kiusaamiseen liittyvät hakkaaminen, lyöminen, kampittelu jne. Fyysistä kiusaamista tapahtuu yleensä (tai aina) koulussa. Fyysistä kiusaamista voi tapahtua välkällä, käytävällä, tai vaikka liikunnantunnilla, kun opettaja ei näe.
Ja sitten, viimeisenä muttei vähäisempänä.. Henkinen kiusaaminen.
Henkiseen kiusaamiseen kuuluvat haukkuminen, syrjiminen, epäasiallinen kohtelu, häirintä jne.
Jopa esimerkiksi kaverit voivat tavallaan kiusata henkisesti, esimerkiksi haukkumalla“ihan vaan läpällä”. Lyön vetoa, että moni on kokenut henkistä kiusaamista vähintään enemmän kuin kerran.
Henkinen kiusaaminen on sinänsä (taaskin mun mielestä) pahempaa kuin fyysinen.
Uskoisin, että henkinen kiusaaminen (saattaa) johtaa itsetunnon romahdukseen. Romahduksesta itsetuhoisuuteen, itsetuhoisuudesta pahempaan suuntaan. Esimerkiksi riski sairastua masennukseen, joka voi johtaa pahimmassa tapauksessa itsemurhaan.
Apua kannattaa kuitenkin hakea (ja suosittelen hakemaan). Ajoissa.
Tämän tekstirykelmän päätän tähän: Suuresti arvostan opettajia ja kaikkia aikuisia, jotka puuttuvat kiusaamiseen ja yrittävät saada sen loppumaan.
SOFIA TOIVONEN
Isonkyrön yläkoulu, 7 C -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjassa kolmannen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
KIUSATUN PÄIVÄKIRJA
12.6. Rakas päiväkirja, nyt tuntuu, että mun sydän olis murskattu vasaralla kahdeksaan eri palaan. Menin äsken alakertaan keittiöön, kunnes isi tulee ilmoittamaan, että meidän pitää MUUTTAA! Isä sai työtarjouksen jostain kaukaa, ja meidän pitää mennä sen työn mukana. Tää oli ehkä kamalin asia äidin kuoleman jälkeen. Ja kaiken lisäks, mun paras kaveri Helmi jää tänne ypöyksin! Tosi kivasti alko tääkin kesäloma.
15.6. Tänään isi tuli mun huoneeseen ja sano mulle että “Ellen, rupea siivoomaan huonettas, tänään pakataan!” Olin niin surullinen ja väitin kyllä isälle vastaan, etten haluis lähtee, mut isi vaan sano et “Valitettavasti meillä ei oo vaihtoehtoja.” Mua pelottaa alottaa syksyllä uudessa koulussa. Toivon, että saisin ees yhen kaverin sieltä.
30.7. Tää päiväkirjan kirjotus on nyt vähä jäänyt, kun suurin osa ajasta on mennyt pakkaamiseen. Huomenna muutetaan...
Iskä lupas mulle että sitten kun me ollaan siellä uudessa kodissa asetuttu taloksi, niin voidaan käydä koulutavaraostoksilla. Koulukin alkaa nimittäin kahden viikon päästä. Iik! Helmi tulee tänään vielä meille antamaan jäähyväiset. Mä rakastan maalaamista, ja siks teinkin Helmille maalauksen jäähyväislahjaks.
11.8. Koulu alkaa kahen päivän päästä. Käytiin tänään isin kans siellä ostoksilla niin kuin iskä lupaskin. Ostettiin mulle uudet housut, reppu ja penaali. Me ollaan jo muutettu. Me asutaan kerrostalossa. Tääl kämpässä on makkari (isin), keittiö, vessa ja suihku, olohuone, parveke ja mun huone.
13.8. Tänään on eka koulupäivä! Kello on nyt 7.30, ja koulu alkaa klo 8.30. Syön tällä hetkellä aamupalaa. Mua jännittää, mut kirjotan sitten koulussa lisää.
13.8. Koulussa: Tulin koulun pihaan klo 8.25. Täällä on jo paljon ihmisiä. Kellot soi, ja en tiiä mihin mun pitää mennä!
Nyt on eka tunti ja tulin vaan lähimmästä ulko-ovesta sisään. Sitten kiersin koko koulun ympäri, kunnes tulin semmosen luokan eteen, missä luki 5. luokka. Olin sitten viisi minuuttia myöhässä. Kun tulin sisään, kaikki oli jo paikallaan istumassa ja tuijotti mua, kun tulin sisään. Sitten meidän opettaja pyysi mua esittelemään itteni kaikille. Menin vielä enemmän paniikkiin!
Sit mä vaan sanoin et “Mä oon Ellen Lumisalo ja mä tykkään maalata.” Samalla Amanda-, Selma- ja Eveliina-nimiset tytöt rupes nauramaan ja tuijotti mua koko lopputunnin.
Tänään en saanut kavereita.
14.8. Tänään oli ihan kauhee päivä!
Niin kuin kerroinkin, käytiin isin kans ostoksilla ja ostettiin mulle ne housut. Pidän niitä housuja aina varahousuina, jos vaikka on liikuntaa, ja oisin unohtanut liikkavaatteet. Joten pukkarissa vaihdoin ne varahousut. Mutta en löytäny niitä! Sitten löysin ne pukkarin vessasta sotkettuna maalilla! Purskahdin itkuun, koska ne oli mun lempihousut. Amanda, Selma ja Eveliina rupes vaan nauramaan, ja halusin vaan itkee enemmän. Sitten mun luokkalainen Evanna-niminen tyttö tuli lohduttamaan mua. Musta tuntuu, että sain ekan kaverin.
15.8. Tänään koulussa oli kiva päivä! Tutustuttiin Evannan kanssa enemmän, ja nyt me ollaan kavereita. Evanna kertoi mulle eilen nähneensä Amandan, Selman ja Eveliinan varastamassa luokasta maalia, jolla ne maalas mun housut. Ajateltiin Evannan kanssa mennä huomenna kertomaan rehtorille. Mua jännittää!
16.8. Moikka! Me käytiin tänään rehtorin luona kertomassa siitä, mitä ne tytöt teki mun housuille. Rehtori sanoi meille, että “tähän pitää puuttua välittömästi”. Olin siinä hetkessä aika onnellinen!
17.8. Oon koulussa ja meillä on kuviksen tunti. Sai piirtää vihkoon, mutta mä kirjotan tätä päiväkirjaa. Evanna istuu mun vieressä. Amanda tuijottaa mua vihaisesti. Toivottavasti Amanda, Selma tai Eveliina ei oo saanu tietää, että me Evannan kanssa käytiin rehtorin luona.
Koulu loppuu kohta, joten kirjoitan kotona lisää.
Yritän ettiä laastaria polveeni. Kun lähdin koulusta, Amanda, Selma ja Eveliina otti repun mun selästä ja rupes penkomaan sitä. Yritin ottaa sen takas, mut Amanda kaatoi mut maahan ja sano et “Kuka muka haluis olla tollasen kaveri!” Sitten Selma ja Eveliina löysi mun puhelimen ja heitti sen asfaltille. Nyt mulla on sitten polvi auki ja puhelin rikki.
18.8. Kerroin tänään Evannalle koulussa, mitä eilen tapahtui. Ellen oli ihan kauhuissaan ja sano mulle, että mun pitää kertoa jollekin aikuiselle. Päätin, että kerron tänään isille kaikesta, mitä ne tytöt on tehny mulle.
19.8. Hei! Kerroin iskälle, mitä on tapahtunut. Isi soitti rehtorille, ja rehtori laitto Amandan, Selman ja Eveliinan koteihin viestin. Amandan perhettä rupes hävettämään, koska ne on aika rikkaita, ja kuulemma he aikovat muuttaa jonnekin muualle. Selmaa ja Eveliinaa pelottaa niin paljon, ettei nekään enää kiusaa. Vihdoinkin kaikki alkaa olla taas hyvin.
HILLA HARJU
Keskustan koulu, 5. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa ensimmäisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
MUTTA MINÄ TIESIN
Ahdistaa. Kuulen sekaista puhetta. Silmäni ovat sumentuneet kyynelistä. Ihokarvat ovat pystyssä ja koko vartaloa tärisyttää. Miksi? Miksi minä?
Pikkuveljeni tulee itkien huoneeseeni. Rauhoittelen häntä. Menen kurkistamaan oven raosta ja näen, kuinka isä lyö äitiä.
Yhtäkkiä kuulen raskaiden askelten lähestyvän. Tungen veljeni piiloon kaappiin. En itse ehdi piiloutua ennen isän tuloa. Hän paiskaa minut maahan ja huutaa, kuinka olen pilannut hänen elämänsä.
Tiedän, että se on väärin. Tiedän, että se satuttaa. Mutta silti en estä sitä. En vain voi. Muuten en enää sopisi siihen porukkaan.
Saavun koulun pihaan. Jake ja Migu tulevat vihaisina luokseni ja tiuskaisevat: “Jos et sä pian mene kiusaamaan tota uutta tyttöö, me heitetään sut ulos tästä jengistä.” Jään yksin miettimään, pitäisikö?
Paha olla. Itken lakanoihini. Korvissani kaikuu isäni äsken sanoma lause: “Saakelin lehmä, tekisit edes joskus jotain hyödyllistä. Mä häpeän sua!” Katson itseäni peilistä miettien, olenko minä oikeasti lihava? Ovatko kaikki muut jo huomanneet sen? Miten minä en ole? Minun täytyy alkaa laihduttaa.
Rystysiä polttelee. Harmittaa. Pelottaa. Uni ei tule. Mitä jos vanhemmat saavat tietää? Minä tiesin, että se on väärin. Miksi?
Kaduttaa. Miksi minä tein sen? Miksi minä kiusasin? Näin, miten hän itki. Näin, miten hän kärsi. Miten minä pystyin haukkumaan ja lyömään toista ihmistä? Olenko oikeasti niin tunteeton?
Vanhempani eivät tienneet. Opettaja ei tiennyt. Mutta minä tiesin. Minä haukuin. Minä löin. Eli minä kiusasin. Mutta minä pyysin anteeksi. Ja se vasta oli fiksusti tehty, sillä tänä päivänä se tyttö, jota kiusasin, on minun vaimoni.
ELLA MÄNTYLÄ
Keskustan koulu, 6. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa toisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
KENGÄT
Eräänä päivänä poika nimeltä Pete meni kouluun hänen rikkinäisillä umbroilla. Ekalla välkällä Pete meni pelaamaan jalkapalloa, koska hän harrasti sitä vapaa-ajalla. Toisella välkällä Pete vaan istui, kun hän ei pelannut jalkapalloa. Kolmannelle välkälle Pete meni omien luokkalaisten kanssa puhumaan kengistä, koska hänellä ei ollut muuta tekemistä. Pete ei tiennyt, mitä sanoa kuin että umbrot ovat ihan hyvät, kun pojat puhuivat umbroista.
Yhtäkkiä ne kaikki huusivat, MITKÄ NOI OONNN!!! Ja Pete vain käveli pois.
Kotona Pete valitti isälleen ja sanoi: "Minua haukuttiin, koska minulla on niin rumat kengät." Sitten Pete ja hänen isä lähtivät kenkäkauppaan ostamaan Petelle uusia kenkiä. Pete näki, kuinka hienot mustat, isot kengät olivat ja osti omilla viikkorahoilla. Sitten hän näki miehen, joka osti kalliit Adidaksen kengät.
Seuraavana päivänä Pete meni pyörällä kouluun ja näki ne pojat, jotka haukkuivat hänen kenkiä. Kun Pete käveli poikien luo, yksi niistä kovimmista sanoi: "Hirveet raketit. Pääseekö noilla kuuhun asti?" Pete vain itki ja meni sisälle.
Koulun jälkeen Peteä tönäistiin kuralätäkköön niin, että Pete kaatui. Pete itki ja itki ja yritti taistella, mutta ei onnistunut.
Pete oli päässyt kotiin ja ihan kuraisena. Äiti kysyi, mitä tapahtui, kun olet niin kurainen. Pete vastasi: "Minut tönäistiin kuralätäkköön ja haukuttiin kenkiä."
Pete kysyi, saiko hän oikeat kunnon kengät, jotka maksoivat kaikki rahat, jotka Peten vanhemmilla oli, mutta Pete ei saanut niitä, koska ne olivat liian kalliit.
Seuraavana päivänä Pete meni kävellen kouluun vain varoakseen lätäkköjä. Kun Pete oli koululla, Pete ei edes katsonut poikiin päin, vaan suoraan omia kenkiä. Sitten pojat huusivat, mitä rakettipoika, näytät aika idiootilla noissa kengissä. Sopisivat enemmän tytöille nuo kengät.
Pete mietti, mitä oikein voisi tehdä näille kengille. Pete meni juosten suoraan kotiin ja otti spraypullon ja maalasi kengät guccin väriseksi ja näytti niitä pojille koulussa. Pojat koulussa vain haukkuivat idiootiksi ja rumaksi raketiksi, koska Pete ei vaan saanut hyviä kenkiä.
Koulussa kiusaaminen jatkui yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Pojat vaan haukkuivat, että noita kenkiä voisi jopa käyttää ranskalaisten rasvoittimena, kun ne ovat niin isot. Peteä ärsyttivät pojat ja hän jopa vihasi niitä.
Pete lähti isän luvalla pyöräilemään koululle päin katsomaan isompien kevätjuhlaa, mutta Pete näki kiusaajat ja lähti nopeasti kotiin päin, mutta hän ei ehtinyt. Pojat tarttuivat paidasta kiinni ja kaatoivat Peten ja pyörän. Kotona Pete meni suihkuun ja katsomaan tv:tä. Hän näki uutisissa, kuinka paljon kiusaamisesta puhutaan.
Pete lähti varhain koululle valmiiksi jo, etteivät pojat kiusaisi häntä. Hän juoksi suoraan rehtorinkansliaan ja kertoi tapahtuneista. Kun Pete käveli ulos, poikia oli pyydetty kansliaan ja he haukkuivat kantelupukiksi.
Kiusaus loppui ja kaikki olivat taas kavereita, mutta Pete ja pojat eivät niin hyviä.
LAURI HERNESAHO
Kylkkälän koulu, 6. lk
Kirjoitus on saanut alakoulujen sarjassa kolmannen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
ERÄÄN TYTÖN TARINA
Näin aluksi haluan sanoa, että sanoilla voi todellakin satuttaa. Sen jälkeen fyysinen satuttaminen ei välttämättä tunnu niinkään pahalta, vaikka sen ajattelisi satuttavan enemmän. Haluaisin ihmisten ajattelevan ensin kaksi kertaa ennen kuin tekevät tyhmiä asioita toiselle. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän sen ja nyt kerron tarinani.
Palataanpa ajassa taaksepäin siihen, kun olin kuudennella luokalla. Minulla on äiti, isä, isoveli ja kaksi minua vähän nuorempaa veljeä.
Kaikki veljeni harrastavat jalkapalloa ja ovat siinä todella hyviä. Heillä on korkeat tavoitteet lajin suhteen. Isäni on joukkueen valmentaja, joten se vie häneltä paljon aikaa. Puhumattakaan töistä. Hänellä ei ole aikaa minulle, harvoin edes kuulumisien vaihtoon. Toisinaan ymmärrän häntä.
Äiti on myös koko ajan töissä, sillä hänellä on oma yritys pyöritettävänä. Vapaa-ajan hän viettää veljieni pelejä katsomassa.
Usein, kun tulen koulusta, ketään ei ole kotona. Vain jääkaapin ovessa on lappu, jossa lukee esimerkiksi: ”Jääkaapissa on jauhelihakeittoa. Tyhjää tiskikone.”
Joka tapauksessa rakastin perhettäni ja olin onnellinen juuri sinä hetkenä. En ollut koskaan ajatellut, etteivätkö vanhempani välittäisi minusta. Heillä oli nyt vain kiireitä. En halunnut viedä heidän aikaansa enempää, vaan autoin sen, minkä voin.
Eräänä päivänä koulusta annettiin kotitehtävä. Siinä piti kirjoittaa, mitä teen perheeni kanssa vapaa-ajalla. Kun oikein mietin, en keksinyt mitään kirjoitettavaa.
Kun koulussa tuli vuoroni lukea luokan edessä tekstini, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Kasvoni muuttuivat yhtä punaiseksi kuin paloauto. Paperini oli täysin tyhjä. En saanut sanaa suustani ja koko luokka oli hiirenhiljaa ja mulkoili minua.
”Minä...tai siis me katsomme ja pelaamme futista”, sain sanottua.
”Sehän on kiva kuulla”, opettaja sanoi.
Kävelin kotiin melko allapäin. En voinut uskoa, että en tiennyt mitä teen perheeni kanssa. En mitään. Vai oliko minulla edes perhettä, ajattelin mielessäni. Kotona ei tietenkään ollut ketään ja äiti oli unohtanut kiireissään ostaa ruokaa.
Olin juuri tulossa murrosikään ja tarvitsin vanhemman tukea. Kun katsoin itseäni peilistä, huomasin, että vartaloni oli alkanut muuttua. Aloin käydä puntarilla päivittäin mittaamassa painoani.
Ajattelin, että kukaan ei huomaa muutoksia, mutta toisin kävi. Eräs tyttö luokaltani tuli välitunnilla viereeni ja sanoi: ”Sullahan on tullut muotoja, varsinkin mahan kohtaan!” En voinut uskoa, että hän sanoi niin! No toisaalta, hän oli luokan suosituimpia tyttöjä ja hänen mielestään hän voi sanoa mitä vaan.
Meni noin viisi minuuttia ja kellot soivat. Kävelin luokan edestä omalle paikalleni ja kuulin, kun yksi luokassa oleva poika sanoi: ”Hei, läski, kannattaisiko käydä useammin lenkillä?”
Kasvoni muuttuivat taas tulipunaisiksi. Minähän käyn kerran viikossa lenkillä ja herkuttelen vain karkkipäivinä.
Tunnin jälkeen oli ruokailu. En löytänyt kavereitani, joten istuin ruokalassa yksin. Sitten näin kaverini istumassa toisessa porukassa. He vilkuilivat minua päin, mutta eivät tulleet viereeni istumaan. Ei tullut ketään muutakaan. Tuntui kuin kaikki tuijottaisivat minua. Nieleskelin kyyneleitä.
Hain reppuni naulakosta. Huomasin siinä lapun, jossa luki: ”Koita nyt vähä panostaa ulkonäköösi. Ai niin joo, mutta eihän sitä pysty mitenkään saamaan kauniimmaksi.”
Heitin lapun roskikseen ja kävelin kotiin. Heittäydyin sängylleni makaamaan. En edes viitsinyt lukea jääkaapin ovessa olevaa tehtävälistaa. Mietin ilkeitä kommentteja ja niin sanottuja kavereitani, jotka olivat jättäneet minut täysin huomiotta.
Seuraavina päivinä aloin syödä vähemmän ja aloin käydä lenkillä kaksi tai kolme kertaa viikossa. Silti koulussa ilkeät kommentit jatkuivat. Oikeastaan kaikki pahentui koko ajan. Tuntui, että koko koulu tiesi minut ja se ei ollut hyvä juttu.
Kesälomalla sain olla rauhassa, mutta heti koulun alettua syksyllä alkoi myös kiusaaminen. Eräänä päivänä aloin laskea minulle sanottuja ilkeitä sanoja. Kuusitoista kertaa läski, kaksitoista kertaa ruma ja kerran kuulin jopa yhden tytön sanovan: ”Tapa itsesi!”
Kaverini hylkäsivät minut ihan yksin. Minulla ei ollut enää kavereita ja vanhempani eivät ehtineet välittää. Minulla ei ollut ketään kenelle kertoa ahdingostani.
Kaikki tuntui todella pahalta. Olisin tarvinnut tukea enemmän kuin koskaan, mutta ei ollut ketään kenelle puhua. Eräänä päivänä kävelin kouluun ja siellä vastassa oli tyttöporukka. He ottivat reppuni ja alkoivat heitellä sitä. Vanha kaverini oli siinä mukana ja hän kamppasi minut asfaltille. Polveni tulvi verta.
”Mädänny siihen, luuseri!” eräs tyttö huusi ja heitteli kaikki tavarani maahan.
He lähtivät pois ja jättivät minut makaamaan maahan. Makasin asfaltilla kyyneleet silmissä, kunnes kuulin jonkun tulevan paikalle. Se oli poika rinnakkaisluokalta. Hän oli ehkä koulun suosituin ja söpöin poika.
”Pystytkö nousemaan? Anna, kun autan sinut ylös”, poika sanoi. Hän otti minua kädestä kiinni ja veti minut ylös. Hän myös keräsi tavarat takaisin reppuuni. En saanut sanotuksi sanaakaan, katsoin vain hänen sädehtiviä silmiään. Oli vain minä ja hän keskellä tyhjää pihaa. Muut olivat jo tunnilla.
Hän oli silti siinä! Poika otti repustaan paperin ja pyyhki sillä haavaani.
”Kiitos”, sain vihdoin sanottua ja katsoin häntä syvälle silmiin. Poika hymyili ja katsoi minua silmiin.
”Miksi sinä autat minua?” rohkaistuin kysymään.
”Kukaan ei ansaitse tuommoista kohtelua. Olet tosi kaunis. Olen monesti halunnut tulla juttelemaan sinulle, mutta en ole koskaan uskaltanut. Saanko anteeksi?” poika vastasi.
”Sinä olet ensimmäinen ihminen, joka on puhunut minulle mukavia ja vieläpä auttanut minua. Ei tarvitse pyytää anteeksi”, vastasin hymyillen. Poika hymyili takaisin.
”Pitäisi varmaan lähteä tunnille. Pärjäätkö nyt varmasti?” poika kysyi.
”Pärjäänhän minä”, vastasin.
”Toivottavasti näemme taas pian”, poika vilkutti.
”Toivottavasti”, heilutin takaisin.
Luokkaan kävellessäni kaikki kurjat jutut olivat haihtuneet ilmaan. Olin sillä hetkellä onnellinen pitkästä aikaa. Luokassa kaikki palautui taas ennalleen.
Eräs tyttö tuli ja tönäisi minut pulpettiin ja sanoi: ”Kukaan ei jää kaipaamaan, jos nyt hyppäät sillalta.” Nyt otsanikin vuosi verta ja tytöt nauroivat minulle. Tuo kommentti jäisi mieleeni ikuisesti, se oli varma.
Koulun jälkeen en kävellytkään enää tuttua reittiä kotiin, vaan lähdin aivan toiseen suuntaan. Kävelin sillan luokse. ”Kukaan ei jää kaipaamaan, jos nyt hyppäät sillalta. Tapa itsesi.” Kaikki nuo kommentit pyörivät mielessäni. Olin ihan loppu, en jaksanut enää elää. Siihen ei ollut enää mitään syytä.
Sitten muistelin poikaa, joka auttoi minua päivällä. Muistelin hänen kauniita sanojaan. Tarkoittikohan hän niitä oikeasti? Nousin kaiteelle. Ei mitään syytä elää. Yksi vuosi täynnä kiusaamista. Pian en tuntisi enää kipua.
Olin jo hyppäämässä, kunnes tunsin tutun lämpimän käden tarttuvan käteeni. Se oli sama rinnakkaisluokan poika, joka auttoi minua aiemmin päivällä.
”Älä tee sitä. Kaikki järjestyy, kun vain jaksat taistella. Tällä kertaa et ole yksin”, poika sanoi.
Laskeuduin hitaasti kaiteelta. Poika halasi minua tiukasti. Siinä olimme ja halasimme. Maailma pysähtyi hetkeksi.
Seuraavana päivänä tulimme pojan kanssa yhdessä kouluun. Kaikki katsoivat meitä. Kukaan ei puhunut minulle ilkeästi, kukaan ei potkinut tai heitellyt reppuani. Olin onnellinen. Kiusaajani tulivat jopa vuorotellen pyytämään minulta anteeksi. Annoin anteeksi jokaiselle.
Tuntui hienolta olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Oloni oli vihdoin vapautunut ja tunsin itseni kauniiksi nuoreksi naiseksi.
Myös kotona rohkaisin itseni ja puhuin vanhempieni kanssa. He olivat pahoillaan, että eivät ehtineet antaa minulle tarpeeksi huomiota. Päätimme kuitenkin, että yritämme etsiä jatkossa aikaa yhdessä olemiselle. Itse asiassa äidin kanssa juttelemme nykyään paljonkin tyttöjen juttuja.
Mietin monesti, mitä olisi tapahtunut, jos poika ei olisi niin rohkeasti tullut ja tarttunut käteeni.
Juuri sinä voit olla tällainen pelastava käsi toiselle ihmiselle. Kaikki ansaitsevat syyn elää. Kaikki ansaitsevat onnellisen lopun. Harmi, että kaikki tarinat eivät pääty näin onnellisesti. Sinä voit olla myös vaikuttamassa siihen, että kenenkään ei tarvitse sietää tällaista kohtelua.
Vaikka nyt luullaan, että olen unohtanut kaiken tapahtuneen, näin ei ole. En ikinä unohda niitä ilkeitä sanoja ja tekoja. Arvet jäävät ja ne eivät koskaan kokonaan parane.
Tärkeää on muistaa, että kiusaaminen ei ole koskaan kiusaamisen uhriksi joutuneen syy. Hän silti kantaa siitä ikuisen taakan selässään.
Välitetään ihmisistä sellaisena kuin he ovat. Erilaisuus on rikkaus.
HENNA MÄKI
Isonkyrön yläkoulu, 7 C -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjan ensimmäisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
ERÄÄN POJAN TARINA
Sauli on 13-vuotias suomalainen poika, jonka vanhemmat muuttivat Yhdysvaltoihin töiden perässä. Saulin elämä Suomessa oli ollut normaalia. Hänellä oli ollut koulussa monia kavereita, hän oli saanut hyviä numeroita ja häntä sanottiin luokan fiksuimmaksi. Kuitenkin hänen englannin puhumisen taito ei ollut kovin hyvä.
Perheen elämä Suomessa oli köyhää, sillä isä oli noin vuosi sitten potkittu töistä pois, koska hänen työkaverinsa oli rikkonut työpaikan sähkökaapelit vahingossa ja Saulin isää epäiltiin tästä. Hänen äitinsä oli taas päiväkodissa töissä, jossa hänelle ei maksettu paljon.
Muutto oli ollut kallista Saulin perheelle. He joutuivat keräämään rahaa kuukausia, mutta onneksi heidän työ Yhdysvalloissa maksoi palkkaa heille enemmän. Saulin isä sai myös lähellä sijaitsevasta toimistosta töitä.
Ensimmäisenä koulupäivänä Sauli oli suurimmaksi osaksi yksin, paitsi ruokatunnilla, jolloin oman luokan poikia tuli jututtelemaan häntä. Heidän nimet olivat Michael (alkuperäisesti kanadalainen), Danilo (alkuperäisesti ukrainalainen) ja Diego (alkuperäisesti meksikolainen). Heillä oli paljon yhteistä, kuten hyvät numerot ja perheen muutto toisista maista töiden perässä.
Kotimatkan hän kävi bussilla ja niin kävi myös Michael. He istuivat vierekkäin ja puhuivat jonkin verran, sillä kotiin oli matkaa yli viisi mailia (noin kahdeksan kilometriä).
Kotiin päästyä päivä oli lopuksi normaali. Sauli otti jääkaapista välipalaa ja painui sohvalle tekemään läksyt. Kun hänen vanhemmat tulivat kotiin, Sauli auttoi heitä kokkaamisessa, söi ja teki kotityönsä. Loppupäivä kului pihalla, tv:tä katsottaessa, iltapalaa syödessä, hampaiden pesussa ja nukkumisessa.
Seuraavana koulupäivänä Sauli tutustui uusiin kavereihinsa ja koulun ympäristöön lisää. Koulu oli paljon isompi kuin Suomessa ja siellä oli myös paljon enemmän oppilaita, yli 600. Hän huomasi myös saavansa enemmän kotiläksyjä, mutta tämä ei Saulia paljon harmittanut.
Ruokatunti alkoi. Sauli ja hänen kaverinsa menivät ruokalan yhteen sivussa olevaan pieneen pöytään, sillä ruokala oli muuten täynnä. Kolmen minuutin kuluttua heidän pöydälleen marssi noin vuoden vanhempia poikia, jotka käskivät Saulia ja hänen kavereitansa menemään pois pöydästä ja tekemään heille tilaa. Sauli ja hänen kaverinsa eivät tehneet tilaa heille.
Pojat antoivat heille vihaisen katseen ja lähtivät pois.
Kun koulu loppui, Sauli meni bussille.
Hän huomasi, että nämä pojat kulkivat samalla bussilla kuin hän ja Michael, mutta onneksi he istuivat suhteellisen kaukana heistä. Sauli aisti pojissa jotain vihaa häntä kohtaan ja yritti välttää heitä. Hänen aistinsa olivat oikeassa, sillä noin minuutti bussikuljetukseen yksi pojista heitti häntä leivällä ja niin takapenkiltä kuului naurua. Sauli suuttui.
Päästyään kotiin hän kävi suihkussa pesemässä itsensä, ja kun hänen vanhempansa pääsivät kotiin, hän kertoi heille tästä. Hänen vanhempansa olivat hyvin tarkkoja tällaisista asioista, että pojat saisivat mahdollisimman kovan rangaistuksen tästä.
Seuraava päivä koitti, ja poikia ei näkynyt. Hänen vanhempansa olivat kenties saaneet heidät erotettua koulusta joksikin aikaa, mutta yhdestä leivästä? Saulia ei haitannut. Hän oli vain iloinen, sillä he ansaitsivat sen hänen mielestään.
Hän puhui Michaelin kanssa tästä ja sai tietää, että Michaelia kiusattiin hänen viime koulussaan. Häntä oli tönitty, potkittu ja nimitelty monia kuukausia. Hän oli harkinnut kerran jopa itsemurhaa, mutta tiesi, että asiat paranevat vielä, ja niin paranivat, sillä viikon päästä hän sai tietää, että he muuttavat Yhdysvaltoihin Michiganiin, jossa he olivat nyt.
Ruokatunnilla Michael ja Sauli juttelivat Danilon ja Diegon kanssa Michaelin tarinasta ja pojat kaikki olivat samaa mieltä siitä, että he auttaisivat toisiansa, jos heistä ketään kiusattaisiin.
EETU MANTILA
Isonkyrön yläkoulu, 7 B -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjassa toisen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
KIUSAAMINEN
Tämä tekstirykelmä ei ole mikään tarina, sillä en osaa sellaisia kirjoittaa.
Kiusaaminen. Tosiaan. Ollut olemassa jo monta vuotta, suurimalle osalle pain in the ass, toisille taas ei.
Ajattelin kirjoittaa tähän tekstiin kiusaamisen eri syitä ja muotoja. (Nämä ovat omia mielipiteitäni, jokaisella on eri näkökulma!!)
Ulkonäkö.
Aika usein kiusaamisen syy on ulkonäkö.
En ymmärrä, miksi ihmisille nykypäivinä tyrkytetään, että pitää olla laiha, pieni, siro ja näyttää siltä, että on käynyt yli miljoonassa kauneusleikkauksessa. Yleensä niillä “normaalipainoisilla”ja “normaalinäköisillä” ei useastikaan ole kokemusta kiusaamisesta.
Mutta sitten, oh no, miten sen nyt kauniisti sanoisi? On isompia ihmisiä. Heille sitten sanotaan, että “ala laihduttaa”tai “Olisit onnellisempi laihempana.”
NO, NEWS FLASH, kaikki isommat ihmiset haluavat EHKÄ PYSYÄ sellaisena, sillä suurin osa heistä on järkeviä siinä määrin, että on oma itsensä, näyttää miltä haluaa, tekee mitä haluaa, eikä tarvitse näyttää edustavalta Miss Suomi -mallilta toisia ihmisiä varten.
Katsoin vähän aikaa sitten Ylen Perjantaidokkarin “Lihava ja onnellinen”.
Dokkari kertoi naisesta, joka on videon otsikon mukaan Lihava ja onnellinen. Hän kertoi pitävänsä blogia, jossa kertoo omasta elämästään ja ottaa kuvia värikkäät vaatteet yllään.
Hänelle on sanottu:“Lihava ei saisi näkyä.” “Lihavat eivät saisi pitää shortseja, ei varsinkaan, jos on tukkipuun kokoiset jalat”ja “Lihavat eivät saisi pitää mekkoja, hameita tai muutenkaan pitkiä paitoja.”
Onneksi hän ei ottanut noista neuvoista vaarin, vaan oli ja yhä on rohkeasti oma itsensä.
Hetki sitten tuolla netin uumenissa päädyin lukemaan artikkelin nimeltä “Lihavuus on itseaiheutettua”
Ja tässä toinen: “Lihavuus kertoo itsekuripuutteesta, tai sairaudesta. Lihavat eivät kykene siihen, mihin normaalipainoiset kykenevät. Ja on luonnollisilla tasoilla normaalia syrjiä läskejä.”
Jos naamasta löytyy muutama finni tai paha akne, on aivan pakko siitä huomauttaa negatiivisesti. Tai jos ihmisellä on joku syndrooma (esimerkiksi Downin syndrooma), joka vaikuttaa ulkonäköön, on siitäkin pakko sitten kiusata.
Okei, olen rauhoittunut, ja voimme jatkaa eteenpäin seuraavaan osioon.
Mutta ennen sitä, olkaa rohkeasti oma itsenne ja olkaa viisaita.
Käyttäytyminen ja tavat.
Kyllä, ihmisiä saatetaan myös kiusata käyttäytymisen tai omien tapojen takia.
Myös se, jos henkilö X on hyperaktiivinen ja innokas eikä malta pysyä paikallaan, saattaa tästäkin saada sellaisia ei–niin–toivottuja kommentteja. En itse käsitä, mitä se muita haittaa, jos kyseinen henkilö vähän väliä hyppelehtii luokassa ympäriinsä.
En saanut mitään muuta tähän osioon, mutta (toivottavasti) ymmärrätte pointin tässäkin.
Some ja muu suosio.
Jep, some ja suosio(kin) vaikuttavat kiusaamiseen. (Jollain tavalla ja logiikalla.)
Taas muistutan, että miettikää kahdesti (tai enemmän), jos julkaisette jotakin arkaluontoista tai muita hauskoja kuvia tai videoita, sillä vaikka itse poistaisit ne, joku muu on kerinnyt jakaa niitä eteenpäin.
Kaikki, mitä nettiin laitetaan, jää sinne.
Noin, viisastuit vähän lisää.
Netissä ei myöskään kannata jutella tuntemattomille, sillä aina saattaa käydä niin, että netissä on susi lampaan vaatteissa vai kuinka se nyt menikään. Joten älä koskaan anna itsestäsi tietoja tuntemattomille äläkä lähetä kuvia.
Vaatetyyli ja pukeutuminen.
Ihmisiä kiusataan myös sen perusteella, miten he pukeutuvat.
IHMISET RAKKAAT, ANTAKAA KAIKKIEN PUKEUTUA NIIN KUIN HE HALUAVAT!
Ja vielä yksi osio.
Ilkivalta, fyysinen ja henkinen kiusaaminen. Aloitetaan ekana vaikka ilkivallasta.
Ilkivaltaan liittyy siis toisten tavaroiden rikkominen ja turha sotkeminen. Esimerkiksi jokin kaveriporukka päättää rikkoa rinnakkaisluokan Risto-Matin pyörän.
Pahimmassa tapauksessa joku voi heittää vaikka toisen puhelimen autotielle, auto ajaa yli, ja sitten ON IHAN PAKKO HYMYILLÄ VAHINGONILOISESTI JA SANOA: “Hups, se oli vahinko”.
Fyysinen kiusaaminen. Kyllä vaan.
Fyysiseen kiusaamiseen liittyvät hakkaaminen, lyöminen, kampittelu jne. Fyysistä kiusaamista tapahtuu yleensä (tai aina) koulussa. Fyysistä kiusaamista voi tapahtua välkällä, käytävällä, tai vaikka liikunnantunnilla, kun opettaja ei näe.
Ja sitten, viimeisenä muttei vähäisempänä.. Henkinen kiusaaminen.
Henkiseen kiusaamiseen kuuluvat haukkuminen, syrjiminen, epäasiallinen kohtelu, häirintä jne.
Jopa esimerkiksi kaverit voivat tavallaan kiusata henkisesti, esimerkiksi haukkumalla“ihan vaan läpällä”. Lyön vetoa, että moni on kokenut henkistä kiusaamista vähintään enemmän kuin kerran.
Henkinen kiusaaminen on sinänsä (taaskin mun mielestä) pahempaa kuin fyysinen.
Uskoisin, että henkinen kiusaaminen (saattaa) johtaa itsetunnon romahdukseen. Romahduksesta itsetuhoisuuteen, itsetuhoisuudesta pahempaan suuntaan. Esimerkiksi riski sairastua masennukseen, joka voi johtaa pahimmassa tapauksessa itsemurhaan.
Apua kannattaa kuitenkin hakea (ja suosittelen hakemaan). Ajoissa.
Tämän tekstirykelmän päätän tähän: Suuresti arvostan opettajia ja kaikkia aikuisia, jotka puuttuvat kiusaamiseen ja yrittävät saada sen loppumaan.
SOFIA TOIVONEN
Isonkyrön yläkoulu, 7 C -luokka
Kirjoitus on saanut yläkoulun sarjassa kolmannen palkinnon Isonkyrön alakoulujen ja yläkoulun kirjoituskilpailussa.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria