Naiset vankeina kaukaisella saarella – Arviossa ensi-iltansa saava Kerro kaikille

Marita Nyrhinen

Kerro kaikille. Ohjaus: Alli Haapasalo. Ensi-ilta Matin-Tuvassa 9.10.

YLISTARO Ohjaaja Alli Haapasalon ja käsikirjoittaja Katja Kallion yhteistyönä syntynyt elokuva Kerro kaikille vie katsojan Seilin saarelle.

Seili on Paraisten Nauvossa sijaitseva, noin 1,6 neliökilometrin kokoinen saari, jolla on synkkä menneisyys. Seilistä tuli alun perin sairaalasaari vuonna 1619, kun kuningas Kustaa II Adolfin käskykirjeellä sinne perustettiin sairaala spitaalipotilaille. Myöhemmin sairaalaan tuotiin parantumattomasti luokiteltuja mielisairaita. Vaikka kyse oli sairaalasta, potilaiden kohtelu muistutti vankilaa pakkotöineen ja eristämisineen.

Monien vaiheiden jälkeen sairaalan luonne muuttui, kun mantereelle rakennettiin uusia sairaaloita, jonne potilaita voitiin siirtää. Kun miespotilaat siirrettiin 1889 Käkisalmen uuteen laitokseen, Seili muutettiin naispotilaille tarkoitetuksi ”turvalaitokseksi”. Virallisesti Seilissä toimi parantumatonta mielisairautta potevien laitos, mutta todellisuudessa se oli hyljeksittyjen ihmisten säilytyspaikka. Seilissä elivät rinta rinnan niin rikoksia tehneet kuin psyykkisesti sairaat naiset, eikä heillä ollut mahdollisuutta palata normaaliin yhteiskuntaan. Sairaalatoiminta lopetettiin vuonna 1962.

Marketta Tikkasen tähdittämä Kerro kaikille vie 1800- ja 1900-luvun taitteen Seilin saarelle. Tikkanen on nuori ja köyhä Amanda Aaltonen, joka joutuu eritykseen uhmattuaan yhteiskunnan normeja unelmoidessaan onnesta. Hän on tovin siinä uskossa, että hän pääsisi pian pois, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Amanda kohtaa enemmän tai vähemmän kaltaisiaan naisia, jotka ovat jo alistuneet kohtaloonsa, mutta ei ole ihme, että täysjärkisillä on sopeutumisvaikeuksia. Moni saa kuitenkin arkisia ja tärkeitä tehtäviä, mikä kulminoituu tokaisuun ”me ollaan kaikki oikeita ihmisiä, tullaan töistä ja täs jutellaan”.

Arjen askareiden kuvaukset etenevät rauhallisesti, ja kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Elokuvan ilmaisu on visuaalista. Komeasti kuvattu luonto antaa kehykset kovaonnisten kohtaloille. Kamera on vanginnut ihmisten pienet eleet, kamera-ajot ja kuvakulmat luoden näin tärkeitä merkityksiä. Haapasalo osaa ohjata näyttelijöitään ja kuvata sanattomasti myös ihmisen monenlaisia tunteita ja tuntoja: inhimillisyyttä, myötätuntoa, surua, epätoivoa, epäluuloa, ylpeyttä, välittämistä, intohimoa – rakkauttakin.

Vilma Jään väkevä laulu luo jännitettä ja taustoittaa kurkkua kuristavaa kohtausta, jossa Aamu Milonoffin näyttelemä Pikku-Greta Suominen lykkii jäällä potkukelkkaa kyydissä pieni Serafina-tyttö.

Musiikilla on kauttaaltaan tunnelmanluojana tärkeä rooli. Kalle Vainion kirjoittamalla taustamusiikilla hakee vaikutteet akustisesta kansanmusiikista ja se sopii hyvin elokuvan tarinaan ohjaten tunteita sekä selventäen juonta ja hahmoja.

Lopputeksteissä kuultavan Vilma Jään kirjoittaman teemalaulun Tuittupää nimi on poimittu elokuvan dialogista, ja se edustaa modernimpaa musiikkia.