Värit palasivat kuvataiteilijan töihin – Ylistarolainen Jaana Maijala valmistelee kahta tekstiilitaidenäyttelyä

Elina Koski

YLISTARO Parrakas mies istuu tiikerikuvioisella matolla kukkien ja köynnösten ympäröimänä. Tiikeri suojelee hänen mielen harjoitustaan häiriöiltä.

Kuvakudoksen värit ovat rauhoittavia, syvää roosaa ja lilaa, sinisen ja vihreän sävyjä sekä pehmeää ruskeaa.

Kuvataiteilija Jaana Maijala on tuftannut tiibetiläistä meditaatiomestaria esittävän kuvakudoksen villalangasta. Tuftaus on käsityömenetelmä, jossa kankaaseen ommellaan erikoisneulalla ryijymäinen nukkapinta.

Aluksi Maijala tuftasi pieniä meditaatiomattoja ystävilleen kurssilla oppimastaan käsityötekniikasta innostuneena. Vähitellen kuvakudokset suurenivat ja taiteilijan into kasvoi entisestään. Töistä syntyi näyttely.

Villa Väinölässä Alajärvellä oli viime keväänä näytteillä parikymmentä Maijalan kuvakudosta. Niihin hän oli tuftannut muun muassa tulihevosia, runoratsuja ja suopursuja.

Näyttelyn nimeksi tuli Ilon suojelija tiikerikuvioisella matolla istuvan meditaatiomestarin mukaan. Maijala itse yhdistää mielen harjoitukset arjen valintoihin ja ajatuksiin. Hän uskoo, että voimme usein valita, miten asennoidumme elämään ja maailmaan.

Villalankaiset kuvakudokset ovat palauttaneet värit Jaana Maijalan elämään. Hän on työskennellyt taiteilijana pitkään paljolti mustavalkoisen valokuvan ja piirustuksen parissa ja yhdistellyt niitä töissään.

Koronavuosista tuli käännekohta. Elämä hidastui, Maijala alkoi hypistellä villalankoja ja tarttui uudelleen neulepuikkoihin. Hän huomasi haluavansa luoda jotain käsillään, ei istua ruudun ääressä tehdäkseen luovaa työtä.

Koronan alkaessa Maijala työskenteli Nelimarkka-museossa, mutta hänellä oli vielä kolmen muun taiteilijan kanssa yhteinen työhuone Helsingin Kalliossa. Helsingissä syntyivät hänen isot valokuvatulosteensa.

– Vain pieni osa työstäni oli käsityötä. Kaikkeen tarvittiin tietokonetta, ja myös skanneri ja tulostin olivat välttämättömiä.

– Valokuvatulosteita piti käsitellä varovasti, etteivät ne rypistyisi tai niihin ei tulisi sormenjälkiä. Kuvat piti kehystyttää ja pakata huolellisesti, jotta niitä suojaava lasilevy ei mene rikki.

Kuvakudokset merkitsivät paluuta yksinkertaisuuteen. Niitä tehdessään Maijala ei tarvitse tuotantotiimiä, vain omat kätensä, lankaa, neulan ja puukehyksiin pingotetun juuttikankaan. Kuvakudosten luonnokset hän piirtää muistikirjaan ja sitten kankaaseen.

– Kävin tuftauskurssin ennen koronaa. Ostin neulan, mutta muutamaan vuoteen en tehnyt sillä mitään.

Maijala muistelee, miten hän ripusti Nelimarkka-museoon näytteille Riitta Nelimarkan kuvakudoksia.

– Ne olivat supervärikkäitä. Niistä jäi jotain kytemään.

Koronavuosien aikana Maijala karisti Kallion tomun jaloistaan ja asettui peltojen ja metsän kainaloon Ylistaroon. Hän asuu ja työskentelee ajoittain myös Virossa, josta hänen miehensä on kotoisin.

– Pidän paljon filmikamerastani, mutta se nukkuu nyt ullakolla. Minulla ei ole Ylistarossa pimiötä, joten en voi tehdä täällä kuvia.

Valokuvauksen sijaan Maijala keskittyy käsityöhön. Kesän mentyä hän alkoi tuftata lisää kuvakudoksia, sillä marraskuussa hänellä on näyttely Ars Libera -galleriassa Kuopiossa. Ensi kesänä hän pitää näyttelyn Kittilän Särestöniemi-museossa.

– Särestöniemi on uskomattoman hieno ja inspiroiva paikka. Olen todella iloinen, että saan koota sinne näyttelyn, sillä hakijoita oli tällä kertaa ennätyksellisen paljon.

Maijala sai viime keväänä Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahaston työskentelyapurahan. Apurahakautensa hän aloittaa vuodenvaihteessa. Se mahdollistaa erilaisia kokeiluja.

– Suomessa on paljon värjääjiä ja pieniä lankakauppoja, jotka myyvät pienvärjäreiden lankoja. Haluan ehdottomasti etsiä näiden värjäreiden lankoja ja kokeilla myös kotimaista villaa. Kuvakudoksiini olen tuftannut islantilaista ja virolaista villaa.

Taiteilija on ripustanut värjäämänsä villalankavyyhdit kuivumaan puuhellan yläpuolelle pujotetuille naruille. Lankojen liukuvärjäys syntyi pensseillä värejä töpöttäen.

Hiljattain hän kokeili onnistuneesti pellavan ja silkin indigovärjäystä ystävänsä kanssa.

Apurahakauden alettua Jaana Maijala aikoo koota kotiinsa kangaspuut kutoakseen ryijyjä ja villamattoja.

– Olen ostanut sopuhintaan vanhat juurikangaspuut Isostakyröstä. Saan itselleni myös toiset, pienemmät kangaspuut.

Tuftaustarvikkeet kulkevat taiteilijan mukana Viron maaseudulle. Siellä hänen töidensä suomalaiset, maanläheiset värit kirkastuvat.

– Virolaiset käyttävät värejä suomalaisia rohkeammin, ja värit kuuluvat myös sikäläiseen kirjoneuleperinteeseen. Jos minulta loppuu siellä lanka, en jätä työtä kesken, vaan lähden ostoksille paikalliseen sekatavarakauppaan. Näin sattuma saa mahdolliuuden.

Maijala haluaa antaa työnsä myös yllättää. Aina ei tarvita täydellistä fiilausta, ja on vain virkistävää, jos tekeillä olevasta teoksesta tulee taiteilijalle vähän epävarma olo. Työ saa ruokkia itseään, ja samalla siitä voi viritä jokin idea seuraavaan teokseen.

– Minua miellyttää kuvan ja värin toisto ja siitä syntyvä jatkumo. Esimerkiksi eteläpohjalaisessa käsityöperinteessä on toistettu salmiakkikuvioa. Haluan olla osa tällaista perinteen jatkumoa.