A-
A+
Minusta on liikuttavaa liittyä täällä sukupolvien ketjuun.
Marjatta Vehkaoja
Elina Koski
YLISTARO Vainio-Loukolan tupa on viileä paahteisena hellepäivänä. Se lämpenee hitaasti, mutta lämmettyään pohjalaistalon hirret varastoivat kesän lämpöä.
Tupa on valtava. Harmaita lattialankkuja peittävät kapeat räsymatot. Keskellä lattiaa on talon vanha soutulavitta. Pirtinpöytä penkkeineen on sijoitettu peräkamarin oven viereen, nurkkaukseen, jossa on isännänkaappi. Talon emäntä Marjatta Vehkaoja on tuonut vaasiin kukkivia omenapuunoksia.
Fiililautaasella katonrajassa on rivistö fiilipunkkeja ja kahvimylly. Niihin liittyy rakkaita muistoja. Vehkaojan äiti hapatti itse viiliä. Kahvimyllyllä pieni Marjatta jauhoi papuja käynneillään äitinsä kotitalossa ja innostui jopa pitämään myllystä esitelmän alakoulussa.
Peräkamarin vieressä on paapan kamari, joka oli sitä ennen isän ja äireen kamari. Talon toisessa päädyssä on samaten kaksi kamaria ja myös keittiö. Vintillä on suuri ullakko ja kamari.
Vainio-Loukola on Kirkkonummella asuvan Marjatta Vehkaojan sukutalo ja kesäparatiisi. Vehkaoja kävi koulunsa Seinäjoella ja lähti ylioppilaaksi päästyään opiskelemaan eläinlääkäriksi.
Talon pihasta on kivenheitto rantasaunalle Kyrönjoen töyrälle. Vastarannan vihreydessä pilkottaa Vehkaojan lapsuudenperheen kesämökki.
– Vietin lapsuudenkesäni Ylistarossa, josta isänikin oli kotoisin. Uimme joessa kymmenen kertaa päivässä ja pyöräilimme kauppaan ja Orisbergiin. Meloin kanootilla tapaamaan Alpo-enoa Vainio-Loukolaan, jossa sekoitin navetassa rehuja ja vein lehmiä laitumelle.
Vainio-Loukolan toisella puolella levittäytyy peltolakia, ja sen takana häämöttää Korkoonen, ylistarolaisten vuori.
– Kyrönjoki ja pellot ovat sielunmaisemani.
Alpo Loukola oli Vainio-Loukolan viimeinen vakituinen asukas, joka kuoli 1990-luvun alussa. Hän toivoi, että sukutalosta pidetään huolta. Sen uusiksi omistajiksi tulivat Tellervo-siskon lapset, Marjatta ja hänen veljensä.
Vehkaoja aloitti talon suuritöisen remontin vuonna 1992, vaikka hänellä oli Etelä-Suomessa mies, pienet lapset ja työpaikka, pian myös omakotitalo ja piha hoidettavana. Remonttikumppanina ja kannustajana oli Tellervo-äiti, joka tuli kesiksi Seinäjoelta mökille.
– Yksi sukulaisista puuskahti, että talo on kauhea rasite. Itse pidin kunnostusta kunnia-asiana. Arvostan sukujuuria ja perinteitä, joten en edes harkinnut, että jättäisin talon korjaamatta.
Talo sijaitsi alun perin Heikkolan riippusillan kupeessa. Pytinki purettiin 1900-luvun alussa ja hirret uitettiin vähän yli kilometrin päähän alavirtaan. Uudessa paikassa taloa laajennettiin, ja sitä ryhtyi asumaan tuore aviopari, Sanni ja Jaakko Loukola. He olivat Marjatta Vehkaojan isovanhemmat.
– Talo haluttiin siirtää ehkä sen takia, että tilukset olivat täällä. Talo nimettiinkin Vainio-Loukolaksi peltojen mukaan.
Vanhan talon kunnostus kolmekymmentä vuotta sitten oli välillä samanlaista kuin sohisi sokkona. Tarvikkeita oli vaikea saada, ja korjausneuvoja oli niukasti saatavilla. Rakennusapteekkeja ei vielä ollut.
Perinnetapetit olivat kiven alla, ja suutarinlamput Vehkaoja osti Ruotsista.
– Pohjankyrössä oli monta ilmoitusta, että halutaan ostaa sitä ja tätä. Tuvan sänkyrati ilmaantui Laihialta juuri lehti-ilmoituksen perusteella.
Remonttia tehtiin kesäisin 1990-luvun loppupuolelle asti.
Vesikatto ja ikkunat uusittiin, samoin osa alahirsistä. Kamarien lattiat avattiin, jotta purut voitiin korvata uusilla eristeillä. Keittiöön rakennettu sauna purettiin, ja talon sisätilat maalattiin öljymaalein. Ulkorakennuksia piti kengittää.
Kirvesmiehentyöt teetettiin, mutta purku-, maalaus- ja tapetointityöt tehtiin itse.
– Tapetoinnissa tein varmasti kaiken väärin. Siihen aikaan ei ollut Youtuben opetusvideoita, Vehkaoja huomauttaa.
Remontti viimeisteltiin ulkomaalauksella. Vehkaoja valitsi väriksi faluninpunaisen, josta hän pitää italianpunaista enemmän.
Vainio-Loukolassa ei ole vesiklosettia eikä tiskikonetta. Käymäläjätteet päätyvät kompostoiduttuaan luonnon kiertokulkuun. Talossa on vain yksi vesipiste ja keittiössä kaatoallas.
– En halunnut, että talossa lotrataan vedellä, koska täällä asutaan vain kesäisin.
Marjatta Vehkaoja viettää Vainio-Loukolassa suunnilleen puolet kesäkaudesta. Hän tekee käsitöitä, lukee riippumatossa ruotsinkielistä vakoiluromaania, lipuu suppilaudalla Kyrönjoessa, käy elokuvissa, tapahtumissa ja paikallisissa kesäkahviloissa sekä kestitsee vieraita.
– Samat juhannusvieraat ovat käyneet täällä 25 vuotena.
Puuhaihmiselle talossa ja pihapiirissä on aina jotain huollettavaa tai kunnostettavaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on sutinut uudelleen talon ja ulkorakennukset.
Vehkaoja saa sukutalossa yhteyden juuriinsa. Menneistä sukupolvista muistuttavat seinille ripustetut muotokuvat ja lukuisat kehystetyt valokuvat eri puolilla taloa.
– Minusta on liikuttavaa liittyä täällä sukupolvien ketjuun. Ihmiset katoavat, mutta heidän kättensä työ ja tavarat jäävät. Miten paljon talo ja markki ovatkaan nähneet elämää.
– Vainio-Loukola on tärkeä myös kolmikymppisille lapsilleni. Heilläkin on täältä paljon muistoja, ja he tulevat tänne mielellään.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria
A-
A+
Minusta on liikuttavaa liittyä täällä sukupolvien ketjuun.
Marjatta Vehkaoja
Elina Koski
YLISTARO Vainio-Loukolan tupa on viileä paahteisena hellepäivänä. Se lämpenee hitaasti, mutta lämmettyään pohjalaistalon hirret varastoivat kesän lämpöä.
Tupa on valtava. Harmaita lattialankkuja peittävät kapeat räsymatot. Keskellä lattiaa on talon vanha soutulavitta. Pirtinpöytä penkkeineen on sijoitettu peräkamarin oven viereen, nurkkaukseen, jossa on isännänkaappi. Talon emäntä Marjatta Vehkaoja on tuonut vaasiin kukkivia omenapuunoksia.
Fiililautaasella katonrajassa on rivistö fiilipunkkeja ja kahvimylly. Niihin liittyy rakkaita muistoja. Vehkaojan äiti hapatti itse viiliä. Kahvimyllyllä pieni Marjatta jauhoi papuja käynneillään äitinsä kotitalossa ja innostui jopa pitämään myllystä esitelmän alakoulussa.
Peräkamarin vieressä on paapan kamari, joka oli sitä ennen isän ja äireen kamari. Talon toisessa päädyssä on samaten kaksi kamaria ja myös keittiö. Vintillä on suuri ullakko ja kamari.
Vainio-Loukola on Kirkkonummella asuvan Marjatta Vehkaojan sukutalo ja kesäparatiisi. Vehkaoja kävi koulunsa Seinäjoella ja lähti ylioppilaaksi päästyään opiskelemaan eläinlääkäriksi.
Talon pihasta on kivenheitto rantasaunalle Kyrönjoen töyrälle. Vastarannan vihreydessä pilkottaa Vehkaojan lapsuudenperheen kesämökki.
– Vietin lapsuudenkesäni Ylistarossa, josta isänikin oli kotoisin. Uimme joessa kymmenen kertaa päivässä ja pyöräilimme kauppaan ja Orisbergiin. Meloin kanootilla tapaamaan Alpo-enoa Vainio-Loukolaan, jossa sekoitin navetassa rehuja ja vein lehmiä laitumelle.
Vainio-Loukolan toisella puolella levittäytyy peltolakia, ja sen takana häämöttää Korkoonen, ylistarolaisten vuori.
– Kyrönjoki ja pellot ovat sielunmaisemani.
Alpo Loukola oli Vainio-Loukolan viimeinen vakituinen asukas, joka kuoli 1990-luvun alussa. Hän toivoi, että sukutalosta pidetään huolta. Sen uusiksi omistajiksi tulivat Tellervo-siskon lapset, Marjatta ja hänen veljensä.
Vehkaoja aloitti talon suuritöisen remontin vuonna 1992, vaikka hänellä oli Etelä-Suomessa mies, pienet lapset ja työpaikka, pian myös omakotitalo ja piha hoidettavana. Remonttikumppanina ja kannustajana oli Tellervo-äiti, joka tuli kesiksi Seinäjoelta mökille.
– Yksi sukulaisista puuskahti, että talo on kauhea rasite. Itse pidin kunnostusta kunnia-asiana. Arvostan sukujuuria ja perinteitä, joten en edes harkinnut, että jättäisin talon korjaamatta.
Talo sijaitsi alun perin Heikkolan riippusillan kupeessa. Pytinki purettiin 1900-luvun alussa ja hirret uitettiin vähän yli kilometrin päähän alavirtaan. Uudessa paikassa taloa laajennettiin, ja sitä ryhtyi asumaan tuore aviopari, Sanni ja Jaakko Loukola. He olivat Marjatta Vehkaojan isovanhemmat.
– Talo haluttiin siirtää ehkä sen takia, että tilukset olivat täällä. Talo nimettiinkin Vainio-Loukolaksi peltojen mukaan.
Vanhan talon kunnostus kolmekymmentä vuotta sitten oli välillä samanlaista kuin sohisi sokkona. Tarvikkeita oli vaikea saada, ja korjausneuvoja oli niukasti saatavilla. Rakennusapteekkeja ei vielä ollut.
Perinnetapetit olivat kiven alla, ja suutarinlamput Vehkaoja osti Ruotsista.
– Pohjankyrössä oli monta ilmoitusta, että halutaan ostaa sitä ja tätä. Tuvan sänkyrati ilmaantui Laihialta juuri lehti-ilmoituksen perusteella.
Remonttia tehtiin kesäisin 1990-luvun loppupuolelle asti.
Vesikatto ja ikkunat uusittiin, samoin osa alahirsistä. Kamarien lattiat avattiin, jotta purut voitiin korvata uusilla eristeillä. Keittiöön rakennettu sauna purettiin, ja talon sisätilat maalattiin öljymaalein. Ulkorakennuksia piti kengittää.
Kirvesmiehentyöt teetettiin, mutta purku-, maalaus- ja tapetointityöt tehtiin itse.
– Tapetoinnissa tein varmasti kaiken väärin. Siihen aikaan ei ollut Youtuben opetusvideoita, Vehkaoja huomauttaa.
Remontti viimeisteltiin ulkomaalauksella. Vehkaoja valitsi väriksi faluninpunaisen, josta hän pitää italianpunaista enemmän.
Vainio-Loukolassa ei ole vesiklosettia eikä tiskikonetta. Käymäläjätteet päätyvät kompostoiduttuaan luonnon kiertokulkuun. Talossa on vain yksi vesipiste ja keittiössä kaatoallas.
– En halunnut, että talossa lotrataan vedellä, koska täällä asutaan vain kesäisin.
Marjatta Vehkaoja viettää Vainio-Loukolassa suunnilleen puolet kesäkaudesta. Hän tekee käsitöitä, lukee riippumatossa ruotsinkielistä vakoiluromaania, lipuu suppilaudalla Kyrönjoessa, käy elokuvissa, tapahtumissa ja paikallisissa kesäkahviloissa sekä kestitsee vieraita.
– Samat juhannusvieraat ovat käyneet täällä 25 vuotena.
Puuhaihmiselle talossa ja pihapiirissä on aina jotain huollettavaa tai kunnostettavaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on sutinut uudelleen talon ja ulkorakennukset.
Vehkaoja saa sukutalossa yhteyden juuriinsa. Menneistä sukupolvista muistuttavat seinille ripustetut muotokuvat ja lukuisat kehystetyt valokuvat eri puolilla taloa.
– Minusta on liikuttavaa liittyä täällä sukupolvien ketjuun. Ihmiset katoavat, mutta heidän kättensä työ ja tavarat jäävät. Miten paljon talo ja markki ovatkaan nähneet elämää.
– Vainio-Loukola on tärkeä myös kolmikymppisille lapsilleni. Heilläkin on täältä paljon muistoja, ja he tulevat tänne mielellään.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Minusta on liikuttavaa liittyä täällä sukupolvien ketjuun.
Marjatta Vehkaoja
Elina Koski
YLISTARO Vainio-Loukolan tupa on viileä paahteisena hellepäivänä. Se lämpenee hitaasti, mutta lämmettyään pohjalaistalon hirret varastoivat kesän lämpöä.
Tupa on valtava. Harmaita lattialankkuja peittävät kapeat räsymatot. Keskellä lattiaa on talon vanha soutulavitta. Pirtinpöytä penkkeineen on sijoitettu peräkamarin oven viereen, nurkkaukseen, jossa on isännänkaappi. Talon emäntä Marjatta Vehkaoja on tuonut vaasiin kukkivia omenapuunoksia.
Fiililautaasella katonrajassa on rivistö fiilipunkkeja ja kahvimylly. Niihin liittyy rakkaita muistoja. Vehkaojan äiti hapatti itse viiliä. Kahvimyllyllä pieni Marjatta jauhoi papuja käynneillään äitinsä kotitalossa ja innostui jopa pitämään myllystä esitelmän alakoulussa.
Peräkamarin vieressä on paapan kamari, joka oli sitä ennen isän ja äireen kamari. Talon toisessa päädyssä on samaten kaksi kamaria ja myös keittiö. Vintillä on suuri ullakko ja kamari.
Vainio-Loukola on Kirkkonummella asuvan Marjatta Vehkaojan sukutalo ja kesäparatiisi. Vehkaoja kävi koulunsa Seinäjoella ja lähti ylioppilaaksi päästyään opiskelemaan eläinlääkäriksi.
Talon pihasta on kivenheitto rantasaunalle Kyrönjoen töyrälle. Vastarannan vihreydessä pilkottaa Vehkaojan lapsuudenperheen kesämökki.
– Vietin lapsuudenkesäni Ylistarossa, josta isänikin oli kotoisin. Uimme joessa kymmenen kertaa päivässä ja pyöräilimme kauppaan ja Orisbergiin. Meloin kanootilla tapaamaan Alpo-enoa Vainio-Loukolaan, jossa sekoitin navetassa rehuja ja vein lehmiä laitumelle.
Vainio-Loukolan toisella puolella levittäytyy peltolakia, ja sen takana häämöttää Korkoonen, ylistarolaisten vuori.
– Kyrönjoki ja pellot ovat sielunmaisemani.
Alpo Loukola oli Vainio-Loukolan viimeinen vakituinen asukas, joka kuoli 1990-luvun alussa. Hän toivoi, että sukutalosta pidetään huolta. Sen uusiksi omistajiksi tulivat Tellervo-siskon lapset, Marjatta ja hänen veljensä.
Vehkaoja aloitti talon suuritöisen remontin vuonna 1992, vaikka hänellä oli Etelä-Suomessa mies, pienet lapset ja työpaikka, pian myös omakotitalo ja piha hoidettavana. Remonttikumppanina ja kannustajana oli Tellervo-äiti, joka tuli kesiksi Seinäjoelta mökille.
– Yksi sukulaisista puuskahti, että talo on kauhea rasite. Itse pidin kunnostusta kunnia-asiana. Arvostan sukujuuria ja perinteitä, joten en edes harkinnut, että jättäisin talon korjaamatta.
Talo sijaitsi alun perin Heikkolan riippusillan kupeessa. Pytinki purettiin 1900-luvun alussa ja hirret uitettiin vähän yli kilometrin päähän alavirtaan. Uudessa paikassa taloa laajennettiin, ja sitä ryhtyi asumaan tuore aviopari, Sanni ja Jaakko Loukola. He olivat Marjatta Vehkaojan isovanhemmat.
– Talo haluttiin siirtää ehkä sen takia, että tilukset olivat täällä. Talo nimettiinkin Vainio-Loukolaksi peltojen mukaan.
Vanhan talon kunnostus kolmekymmentä vuotta sitten oli välillä samanlaista kuin sohisi sokkona. Tarvikkeita oli vaikea saada, ja korjausneuvoja oli niukasti saatavilla. Rakennusapteekkeja ei vielä ollut.
Perinnetapetit olivat kiven alla, ja suutarinlamput Vehkaoja osti Ruotsista.
– Pohjankyrössä oli monta ilmoitusta, että halutaan ostaa sitä ja tätä. Tuvan sänkyrati ilmaantui Laihialta juuri lehti-ilmoituksen perusteella.
Remonttia tehtiin kesäisin 1990-luvun loppupuolelle asti.
Vesikatto ja ikkunat uusittiin, samoin osa alahirsistä. Kamarien lattiat avattiin, jotta purut voitiin korvata uusilla eristeillä. Keittiöön rakennettu sauna purettiin, ja talon sisätilat maalattiin öljymaalein. Ulkorakennuksia piti kengittää.
Kirvesmiehentyöt teetettiin, mutta purku-, maalaus- ja tapetointityöt tehtiin itse.
– Tapetoinnissa tein varmasti kaiken väärin. Siihen aikaan ei ollut Youtuben opetusvideoita, Vehkaoja huomauttaa.
Remontti viimeisteltiin ulkomaalauksella. Vehkaoja valitsi väriksi faluninpunaisen, josta hän pitää italianpunaista enemmän.
Vainio-Loukolassa ei ole vesiklosettia eikä tiskikonetta. Käymäläjätteet päätyvät kompostoiduttuaan luonnon kiertokulkuun. Talossa on vain yksi vesipiste ja keittiössä kaatoallas.
– En halunnut, että talossa lotrataan vedellä, koska täällä asutaan vain kesäisin.
Marjatta Vehkaoja viettää Vainio-Loukolassa suunnilleen puolet kesäkaudesta. Hän tekee käsitöitä, lukee riippumatossa ruotsinkielistä vakoiluromaania, lipuu suppilaudalla Kyrönjoessa, käy elokuvissa, tapahtumissa ja paikallisissa kesäkahviloissa sekä kestitsee vieraita.
– Samat juhannusvieraat ovat käyneet täällä 25 vuotena.
Puuhaihmiselle talossa ja pihapiirissä on aina jotain huollettavaa tai kunnostettavaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on sutinut uudelleen talon ja ulkorakennukset.
Vehkaoja saa sukutalossa yhteyden juuriinsa. Menneistä sukupolvista muistuttavat seinille ripustetut muotokuvat ja lukuisat kehystetyt valokuvat eri puolilla taloa.
– Minusta on liikuttavaa liittyä täällä sukupolvien ketjuun. Ihmiset katoavat, mutta heidän kättensä työ ja tavarat jäävät. Miten paljon talo ja markki ovatkaan nähneet elämää.
– Vainio-Loukola on tärkeä myös kolmikymppisille lapsilleni. Heilläkin on täältä paljon muistoja, ja he tulevat tänne mielellään.
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
Kuvagalleria