Lääkehoito avasi luovuuden portit: "Luulin, että olen tekninen ihminen enkä yhtään taiteellinen"

Nadia Sandhu

ISOKYRÖ Pitkään Eliisa Latva-Hakuni piti itseään ihmisenä, jonka vahvuudet ovat teknisellä alalla. Hän oli tehnyt työuransa lentäjänä ja suhtautunut maailmaan käytännönläheisesti. Parkinsonin tauti muutti kaiken, ja Latva-Hakuni joutui luopumaan paljosta.

– Vähitellen totuttelin elämään, jossa en enää voinut uida, pyöräillä tai ajaa autolla.

Lääkehoito toikin mukanaan yllätyksen. Sen ansiosta hän koki saavansa jotain uutta ja tärkeää tilalle. Taide toi elämään merkityksellistä sisältöä.

– Näin käy aika monelle, kun lääkkeen ansiosta dopamiinitasot nousevat. Yksi tekee puusta jotain käsillään, toinen valokuvaa. Kyse on innostumisesta.

Myös Latva-Hakuni aloitti valokuvaamisella. Kuvissa hän ilmensi usein sisäistä maailmaansa, käsitteli elämäänsä ja sairastumista valokuvailmaisun kautta. Valokuvat olivat monta vuotta hänelle ensisijainen itseilmaisun muoto, kunnes vähitellen sen rinnalle alkoi tulla muitakin kuvataiteen tekniikoita.

Ensimmäinen syksy kuvataidepiirissä tuntui hankalalta. Ystävä oli houkutellut Eliisa Latva-Hakunia mukaan, mutta tämä ei kokenut kuuluvansa joukkoon.

– Menin sinne suoraan perunapellolta ja kärsin valkoisen paperin syndroomasta.

Lopulta hän löysi tavan käyttää omia valokuviaan uuden luomiseen. Hän otti haaleasti tulostettuja valokuvien kopioita ja alkoi korostaa niissä olevia yksityiskohtia geelikynällä. Näin hän loi kuviin uusia kerroksia.

– Ajattelin, että kun kerran käytän tähän kolme tuntia joka viikko, teen silloin edes jotain enkä vain katso muiden tekemistä.

Latva-Hakunin kuvissa on aina jokin sanoma tai tunnetila, kuten suru tai ikävä. Valokuvien jälkeen hän ilmaisi niitä abstrakteilla maalauksilla, mutta vähitellen mukaan tuli myös ihmishahmoja.

– Ihmisen maalaaminen on hankalaa, mutta päätin opetella sen. Tekniikkaa voi opetella netissä, sitten on omaa tulkintaa, miten aihetta muuttelee. Juuri nyt huomaan tekeväni paljon maalauksia, joissa näkyy vain osa kasvoista.

Aluksi ilmaisu oli yleissävyiltään tummaa, ja jyrkät kontrastit hallitsivat teoksia. Hänellä oli tapana maalata valkoisella pastellivärillä mustalle paperille, tai sitten hiilellä valkoiselle paperille. Taidepiirin vetäjä Tuula Nyman-Salminen kysyi kerran Latva-Hakunilta, oliko tämä ajatellut käyttää vaihteeksi valkoista paperia.

– Jäin miettimään, mitä hän sillä tarkoitti, koska jokin ajatus siellä taustalla varmasti oli. Sitten tajusin, miten valkoinen paperi muuttaa tekemistä.

Työt muuttuivat suuriksi ja värikkäiksi, sellaisia on nytkin monta esillä taiteilijan kotona.

Maalaustelineellä keskellä olohuonetta on punainen työ, joka hallitsee koko tilaa. Maalaus on abstrakti katseenvangitsija, lattialla telineen edessä on värituubeja, siveltimiä ja muuta tarpeistoa. Talo on Latva-Hakunin lapsuudenkoti, jonne hän muutti perheineen yli 20 vuotta sitten. Ulko-ovessa lukee edelleen tyttönimi: Perttilä. Vieressä virtaa Kyrönjoki, jonka yli kulkee Perttilän riippusilta. Syksy maalaa elegiaansa puustoon.

Eliisa Latva-Hakunin syksy on etenevä sairaus, joka todettiin 13 vuotta sitten. Oireet vaivaavat välillä enemmän, välillä vähemmän.

Kevääksi voi varmaan lukea sen, kun nuori suomalaisnainen lähti Skotlannin Perthiin lentäjäkoulutukseen. Kotimaassa ei tuolloin koulutettu lentäjiä, mutta Latva-Hakuni haki ja pääsi Air Service Training -yhtiön koulutukseen.

Koulutuksen jälkeen lentäjän ammatti vei Latva-Hakunin Tansaniaan ja Keniaan asti lähetyskentille. Lähetystyö oli kiehtonut häntä lapsena, koska Latva-Hakunin ja kummitäti ja isän serkku vietti käytännössä koko ikänsä lähetystyössä Afrikassa.

– Olin ajatellut monta kertaa, tulisikohan minustakin lähetystyöntekijä. Kirsti oli tosi ihana, ja olin saanut hyvän kuvan työstä.

Seuraava vaihe oli eräänlainen elämän kesä, perheen perustaminen ja siitä huolehtiminen. Elämän kiihkeässä rytmissä pitivät kiinni mies ja kaksi tytärtä. Sitten tuli avioero ja jälleen kipuilu uudesta vaiheesta. Eliisa Latva-Hakuni käsitteli muutosta liikkumalla vimmaisesti.

– Olin 48-vuotias ja rakentanut identiteettini lentäjän ammatin pohjalle. Kun se loppui, jouduin luopumaan paljosta. Pyöräilin 80 000 kilometriä kahdessa vuodessa, oli jokin tarve todistaa itselleni jotain.

Kun tarve väistyi, alkoi jälleen uusi elämänvaihe. Ei ongelmaton, mutta toisenlainen. Elämä on näyttänyt, että ihminen voi toteuttaa monia puolia itsessään, ja uuden oppiminen on paitsi mahdollista, myös tavoittelemisen arvoista.