Paula Nivukoski palaa Koskiluhtaan uudessa romaanissaan

ISOKYRÖ/LAIHIA Kirjailija Paula Nivukoski palaa uudessa romaanissaan Koskiluhdan taloon, Kyrönjoen töyrälle Isoonkyröön. Nivukosken kolmas romaani Kerran valo katoaa (Otava) julkaistaan 22. syyskuuta.

Romaanissa eletään jatkosodan vuosia. Sota nyrjäyttää toistamiseen raiteiltaan sekä koskiluhtalaisten että kaikkien isokyröläisten arjen. Nivukoski kuljettaa heidän tarinaansa heinäkuusta 1941 syksyyn 1944.

Kerran valo katoaa -romaani on Nivukosken esikoisteoksen itsenäinen jatko-osa. Nopeasti piirretyt pilvet -esikoisen (2019) päähenkilönä on nuori Koskiluhdan Liisa. Romaanissa amerikanleskeksi jäänyt Liisa alkaa vähitellen rakentaa uutta elämäänsä ilman puolisoa, sillä Amerikan kultamailta saapuu kirjeitä yhä harvemmin.

Uudessa tarinassa Liisa väistyy taka-alalle ja valokeilaan tulee hänen tyttärensä, nuoreksi naiseksi varttunut Kerttu. Toisena päähenkilönä on isokyröläinen Johannes, Kertun sulhanen.

– Kerttu ja Johannes ovat kuvitteellisia hahmoja, joten en ole lainannut heidän elämäänsä todellisilta ihmisiltä. Muutenkin tarina on kuvitteellinen, joskin siinä esiintyy myös todellisia ihmisiä ja tapahtumia, isokyröläissyntyinen ja Laihialla asuva kirjailija kertoo.

Paula Nivukosken ei pitänyt kirjoittaa Suomen sotavuosista, koska hän ei mielestään tuntenut aihetta kovin hyvin. Aihe kuitenkin valitsi kirjailijan. Yhä useammin Nivukoski huomasi pohtivansa, miten sota, suuret menetykset ja pelko vaikuttavat ihmisiin ja ihmisyyteen. Se ”puski läpi”, Nivukoski muistelee.

– Sodista on pitkä aika, mutta silti vain muutamia sukupolvia. Jäljet näkyvät edelleen.

Uutuusromaanin aihe oli Nivukosken mielessä jo syksyllä 2019, jolloin kirjailijalle tarjottiin yllättäen mahdollisuutta majoittua residenssiin Rääkkylään.

– Se tuntui merkiltä. Mainingin varjo -kirjani oli vielä kesken, mutta päätin lähteä kokeilemaan uutta ideaani ja katsoa, syntyisikö siitä tarina.

Nivukoski lähti Pohjois-Karjalaan marraskuussa. Residenssi sijaitsi keskellä metsää maatilalla, josta oli lähimpään naapuriin kaksi kilometriä.

Rääkkylästä Nivukoski vieraili Kiteellä isokyröläisten hyvin tuntemalla Kuivalaisen taistelun muistomerkillä. Hän kävi katsomassa myös vanhaa meijeriä, jossa pestiin kaatuneita. Retki vakuutti kirjailijan siitä, että hänen tosiaankin pitää kirjoittaa sota-ajasta.

Myöhemmin Nivukoski vielä tapasi taistelun paikallisen asiantuntijan.

– Käyntini Kiteellä oli liikuttava ja pysäyttävä. Siellä kaatui myös isäni velipuoli.

Päivisin Nivukoski kirjoitti vimmatusti, teki kävelyretkiä Salpalinjan maastossa ja tähysi rajan taakse Kuivalaisen kukkulalle. Illaksi hän sulki tietokoneensa, sytytti kynttilöitä ja antoi ajatusten vaeltaa.

– Tarina alkoi elää. Aloin nähdä maailmaa Kertun silmin ja pääsin siihen syvälle. Kirjoittaessani luotan paljon alitajuntaan, tekstin sieluun ja rytmiin.

– Koskiluhdan ihmisistä oli tullut minulle rakkaita. Olin luonut Isoonkyröön kuvitteellisen maailman, johon halusin kirjassani palata.

Taustatyönään Nivukoski tutki valokuvia ja esineistöä sekä vieraili sota-aikaa esittelevissä museoissa Isossakyrössä ja Laihialla. Suureksi avuksi olivat myös sanomalehti Ilkan sotavuosien artikkelit, paikallishistoriateokset ja keskustelut ihmisten kanssa.

– Jatkosota on kirjassani ikään kuin näyttämönä. En kuvaa taisteluja, koska se on historiantutkijoiden tehtävä. Kiinnostavampaa on se, kuinka Johannes kirjoittaa korsussa kirjettä Kertulle tai se, mitä Kerttu ajattelee pakatessaan vanikkaa.

Nivukosken uusi romaani on Kertun ja Johanneksen rakkaustarina, mutta se kertoo myös Kertun isänikävästä ja yhteisön elämästä poikkeusaikana. Miten selviytyä pelon ja ahdistuksen puristaessa? Miten elämää jatketaan, kun kotikirkon alttarilla on taas rivissä tuttujen nuorten miesten arkkuja?

– Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja ihmisyys. Kirjassani näen myös vihollisen, venäläisen sotilaan, ihmisenä. Koskiluhtaan tulee sotavankeja niin kuin Isossakyrössäkin moneen taloon todellisuudessa tuli.

– Historiallinen empatia kiehtoo itseäni, se, että tehdään ymmärrettäviksi ihmisten kokemuksia menneisyydessä.

Onko koskiluhtalaisten tarina nyt kerrottu lopullisesti?

– En tiedä, mitä tuohon pitäisi sanoa. Mitään ei ole tekeillä, mutta en kiellä, etteikö jotain voisi tulla. Koskiluhdan maailma on viehättänyt minua paljon.

– Isossakyrössä olisi runsaasti aiheita tutkittavaksi, mutta taustatyötä pitäisi tehdä paljon. Päässäni pöhisee kaksikin romaania, mutta mitään ei ole nyt kesken. Yritän malttaa ja pitää ensiksi vähän lomaa, neljä vuotta päätoimisena kirjailijana työskennellyt Nivukoski kertoo.

ELINA KOSKI