Kolumni: Onko journalismi tuen arvoista?

Kotimainen mediapolitiikka, tai sen puute nousi keskusteluun, kun STT, hieman odotetustikin ilmoitti lopettavansa toimintansa.

Koko suomalainen mediakenttä ja journalismi ei toki kulminoidu STT:hen, sillä sen funktio uutistukkuna lienee ainakin osittain aikansa elänyt. Paikallislehtikentälle STT ei ole näytellyt suoraan minkäänlaista roolia, mutta maakuntalehdille se on tarjonnut vielä kansainvälisiä uutisia sekä varsinkin kuvamateriaalia kotimaasta ja kauempaakin.

Poliittiselle ilmapiirille kuvaavampaa olivat ehkä valtiovallan edustajien ulostulot aiheen tiimoilta: Jos ei bisnes kannata, niin antaa mennä. Siltä osin tuomio on oikea, että enemmistöomistaja Sanoma Media Finland oli jo itse aiemmin todennut, ettei tarvitse uutistoimiston palveluja.

Kun tarkastellaan yritystukia, löytyy Suomesta kuitenkin useampi ala, joka saa tukea toimintaansa. Perusteena on usein huoltovarmuus ja kilpailukyky sekä sitä kautta halu pitää tietyt teollisuudenalat omissa käsissä. Varsinaista mediatukea Suomessa ei muiden Pohjoismaiden tapaan ole. Lisäksi sanomalehtien arvonlisäverokanta on korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa.

Yritystukia jaetaan Suomessa lähes miljardi euroa vuositasolla. Riippumaton journalismi nähdään kuitenkin uhrattavana ja huoltovarmuuden osalta merkityksettömänä. Suomessa on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana maksettu medialle lähinnä nimellistä vähemmistökielitukea sekä 2023 kertaluontoinen seitsemän miljoonan euron uutismediatuki. Ruotsissa valtio tuki mediaa vuonna 2023 kymmenkertaisella euromäärällä ja tuki on jatkuvaa.

Yritystuista yleensäkin on toki syytä käydä myös kriittistä keskustelua. Muissa Pohjoismaissa maksettava tuki ei aina automaattisesti johda parempaan journalismiin ja laajempiin journalistisiin resursseihin, vaan valuu myös mediayhtiöiden tuloksiin ja sitä kautta mahdollisesti omistajille. Sama ilmiö toki toistuu metsäteollisuuden ja varustamoiden tuissa Suomessakin.

Pitkään täällä on selvitty ilmankin tukia. Mutta asia ei jää vain siihen. Tuen puutteen lisäksi valtion edelleen enemmistöomistama Posti on viimeiset vuodet ollut todellisella ristiretkellä printtimedian nujertamiseksi. Poliitikot levittelevät käsiään todeten, että eivät voi puuttua yrityksen liiketoimintaan. Ihan oikeissa yrityksissä kyllä omistajat voivat ohjata yrityksen toimintaa eikä ole aivan tavatonta, että sisäisillä vyörytyksillä voidaan jakaa kuluja siten, että strategisesti tärkeä yksikkö saadaan pidettyä kannattavana.

Myönnettäköön se, että kirjepostin määrä on romahtanut, samoin vähenevät painettujen lehtien määrät digitalisaation lisääntyessä ja maaseudun väestön kutistuessa. Halvalla ei jakelu onnistu yksityisiltä jakeluyhtiöiltäkään, eikä usein ollenkaan syrjäseuduille.

Ai niin, onhan olemassa myös jakelutuki. Sitä kuitenkin myönnetään vain vähintään kolme kertaa viikossa ilmestyvien lehtien jakeluun. Kolme kertaa tai useammin ilmestyviä paikallislehtiä on Suomessa enää vain kourallinen. Kainuussa paikallinen lehtiyhtiö yritti saada tukea omalle jakelulleen. Posti osallistui jakelutuen kilpailutukseen ja voitti sen tarjouksella, jossa kertoi, ettei tarvitse tukea. Tämän jälkeen tietysti hinta korotettiin sille tasolle, että toiminta pysyi Postille kannattavana. Haiskahtaa hieman saalistushinnoittelulta.

Kymmenen vuotta sitten 1. luokan postimerkki maksoi vähemmän mitä ensi vuonna sanomalehden jakelu Postin kautta. Olisipa silloin tajunnut ostaa niitä postimerkkejä varastoon. Kullan hinta on postimerkkien tavoin kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta yksi etu postimerkeissä on: Niiden hinta ei varmuudella tule alaspäin.